Tämä viikonloppu on ollut yhtä tunnemyrskyä. Tytöt pärjäsivät Isrokissa loistavasti ollen vuoropäivinä Kategorian Parhaat, ja Mystikin ylsi lauantaina parhaaksi siitosurokseksi. Oi ja Velho saivat kumpikin viimeiset CAPSinsa ja valmistuivat Supreme Premiereiksi, ja Mysti puolestaan siirtyi luokkaan neljä Mörkö-Keijun vasta availlessaan sertitiliään kympissä. Näyttelyssä sai siis kokea riemun hetkiä sekä omien että muiden kissojen pärjätessä. Lauantaina Mystin jälkikasvusta Misti-tytär oli TP ja Kölli-poika peräti KPA, joten Mysti voi olla lapsistaan ylpeä! Sunnuntaina Mörkö-Keijun veli Leo oli voitokas, kuten myös Mirkan hieno sininen Santtu, jonka sain itse esittää. Ja voi taivas että voi kolli olla kiltti mussukka! Aivan mahdottoman suloinen poika se Santtu! ♥
Surun hetki koitti sunnuntaina näyttelyn jälkeen. Surullisena kerron, että Velho ei asu enää täällä. Se muutti kaverin luokse viettämään elämää ilman pelkoa.
Syy Velhon muuttoon ovat Oi ja Nuudeli. Vuoden ajan ne sitä kiusasivat jatkuvasti, niin että Velho lopulta eli jatkuvassa pelossa. Mistä kiusaaminen alkoi, kukaan ei tiedä. Ehkä Velho joutui kiusatuksi vain siksi, että se oli lauman ainoa, joka antoi sen tapahtua. Velho nimittäin ei tappele, ei pane vastaan. Se väisti ja pakeni, mikä puolestaan provosoi kiusaajia entistä enemmän. Lopulta tilanne oli se, että Velho ei leikkinyt, eikä liikkunut. Se asui keittiön pöydän alla ja kylppärissä piilossa kiusaajiltaan, ja harvoin liikuskeli asunnossa. Silloinkin kun se liikkui, se teki sen arasti seinänvieriä luikkien, mikä aiheutti välittömästi hyökkäyksen kiusaajien taholta.
Muuttopäätös oli raskas tehdä. En kuitenkaan keksinyt muutakaan. Kokeilin homeopatiaa, luontaistuotteita, eristystä, kiusaajien suihkurangaistuksia...mikään ei auttanut pitkään, ja kiusaamisen palatessa se palasi aina kahta kauheampana. Lopulta tajusin ettei Velho ole enää kuukausiin ollut onnellinen kissa, vaan se oli pelkkä varjo siitä huolettomasta ja iloisesta kissasta joka se oikeasti on. En halunnut luopua siitä, omasta Velhostani, mutta oli epäreilua pitää se täällä elämässä pelossa vain siksi etten itse kestä ajatusta luopumisesta.
Onneksi kaveri tuli apuun, ja Velho pääsi tänään uuteen, ihanan kotiin. Velho asteli uuden omistajansa boxiin iloisena ja luottavaisena, ja tiedän että siitä tulee onnellinen. Minulle se hetki oli elämäni vaikein, eikä itkulle kerran alettuaan ole tullut loppua. Itseäni minä suren ja omaa menetystäni, en kissaa. Velholla on nyt kaikki hyvin.
Ilokseni Velho ei asu kaukana, ja pääsen sitä helposti katsomaan. Näyttelyissäkin se vielä nähdään. Niinpä Velho ei poistu elämästäni, eikä se voisikaan. Se tulee aina olemaan minun Velhoni.
Onnellista elämää, rakas pieni. Sen sinä ansaitset!
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)