torstai 6. joulukuuta 2012
Yksi on joukosta poissa
Maanantai 26.11.2012 muutti Laumaa pysyvästi. Rakas Luikku Laikku Liskonen lähti Sateenkaarisillalle.
Liskon suu ei ollut täysin terve koskaan. Jo nuorena poikana siltä löytyi ylimääräisiä hampaita sen lisäksi, että sen selkäranka oli kaikkea muuta kuin oikean mallinen. Kumpikaan vika ei nuorena vielä vaivannut, mutta onni ei kauaa kestänyt. Terveen pinkki suu Liskolla oli viimeksi ehkä vuoden, kahden ikäisenä. Siitä eteenpäin se kärsi aina ja koko ajan ientulehduksesta, milloin lievemmästä, milloin pahemmasta. Vaivaa lääkittiin, hammaskiveä poistettiin, asian kanssa elettiin, mutta täysin kuntoon Liskon suuta ei missään välissä saatu. Lisko kuitenkin pärjäsi. Vuosien mittaan, sairauden edetessä, päästiin eroon ylimääräisistä hampaista, sitten hammasluku laski normaalin alle. Aina tulehdus, aina pikkuisen kipeä. Mutta Lisko pärjäsi. Söi, leikki, oli oma itsensä.
Millainen Lisko sitten oli? Olenhan siitä täällä kertonut. Äänekäs ja kommunikoiva, aina kertomassa missä se on, mitä se tekee, ja kysymässä missä muut ovat. Lisko oli Lauman kissa. Kaikkien kissojen ystävä. Yleiskissa. Toimi muiden kanssa minkälaisessa kombossa hyvänsä. Diplomaatti ja rauhanturvaaja, joka rauhoitteli muiden kiistoja reagoimatta itse provosointiin ja riidanhaastamiseen. Lyhyesti sanottuna: Lisko oli kissa joka rakasti kissoja.
Lisko rakasti suurella sydämellä. Onnellisin se oli kissaporukassa, kun sai uinua kasassa ja laskea päänsä kaverin lämpöiselle massulle. Kaikki kissat käyttävät lämpöhakuista teknologiaa, mutta Lisko rakasti lämmintä eniten. Se oli mestari löytämään lämpöiset nukkumapaikat: päällä olevan astianpesukoneen päällinen, Pleikkarin taakse jäävä lämmin tila, peittojen aluset, tyynynpäällisen sisus, kodinhoitohuoneen lämmitetty lattia. Mutta ennen kaikkea toiset kissat. Nukkuessaan toisten kanssa Lisko hymyili.
Ystävien ja lämmön lisäksi Liskon elämässä oli vielä kolmas Tärkeä Asia. Liskohan oli maailman huonoin saalistaja eikä olisi henkensä pitimiksi saanut kiinni mitään. Tämä pikkuseikka ei estänyt Liskoa muuttumasta Petoeläimeksi, kun se sai lihaa. Lisko rrrrakasti lihaa! Erityisesti karjalanpaistilihoja. Ja niiden piti olla isoja könttejä, sellaisia joita voi raadella ja raivokkaasti puolustaa. Liskon lihansyönti oli äänekästä. Muut kissat hädin tuskin uskalsivat omille kupeilleen mennä, kun Lisko suuriäänisesti julisti että tässä on Hänen Saaliinsa ja Hän On Valmis Puolustamaan Sitä Väkivalloin. Liskon kipeää suuta säälien pilkoin muutaman kerran Liskolle lihan pikkuruiseksi silpuksi, joka olisi helppo syödä. Lisko ei edes vilkaissut sitä. Ei vahingossakaan. Petoeläimet eivät syö mössölihaa, se sanoi, ja ajoi muut kissat kupeiltaan ja alkoi raivokkaasti jyrsimään tervesuisille tarkoitettuja lihoja. Laiskoja kun ovat, tervesuiset tyytyväisinä larppivat Liskon tilsityt lihat ja painuivat sitten nukkumaan, jättäen Liskon puolustamaan saalistaan maailmaa vastaan noin yleisellä tasolla.
Lisko ja kanansiivet
Lisko eleli ja pärjäili kipeän suunsa kanssa vuosia. Välillä käytiin huoltamassa suuta, yleensä hammasluku väheni noilla reissuilla. Tämä viimeinen vuosi oli kuitenkin kaikenkaikkiaan paljon aiempia hankalampi. Huonoja aikoja oli enemmän kuin aiemmin. Lisko söi huonosti. Se ei laihtunut, mutta sillä olisi ollut varaa lihoa. Viimeisinä kuukausina Lisko ei tainnut olla koskaan kylläinen. Se ei voinut syödä niin paljon, että olisi tuntenut olonsa kylläiseksi. Välillä suu oli niin kipeä, ettei se syönyt ollenkaan. Näinä päivinä se ei pelkästään jättänyt syömättä, se pakeni kupilta ja meni piiloon. Sitä oli sydäntäsärkevää katsoa. Etenkin, kun ruoka-aikojen ulkopuolella kissa oli niin täysin oma itsensä: ystävällinen, sosiaalinen, tyytyväisen oloinen, kehräävä ja rakastava. Sitä katsoi ja mietti, onko se onnellinen. Voiko se olla.
Viimeinen kuukausi oli syömisten suhteen taistelua. Lisko oli urhea, se oli reipas, se oli sinnikäs. Mutta se oli kipeä. Ihan kamalan kipeä. Tiesin mitä sen suussa täytyy olla meneillään. Raskain sydämin varasin eläinlääkäriajan. Kuvataan suu. Jos tilanne on se, mitä pelkään sen olevan, on aika tehdä päätöksiä.
Lisko kehräsi, kun nostin sen syliin ja laitoin boksiin. Se oli kevyt ja luiseva, se oli laihtunut sittenkin. Eläinlääkärissä Liskoa jännitti kovasti, mutta se ei hätääntynyt. Se luotti. Annoin sille boksista sen oman pesä johon asettua, ja Lisko kävi siihen ja oli aivan rauhassa eläinlääkärin tutkiessa. Kipeä on, totesi eläinlääkäri katsoessaan Liskon suuhun. Lisko rauhoitettiin ja vietiin kuvattavaksi. Eläinlääkräin kommentti kuvista oli karua kuultavaa: noissa kuvissa näkyy huomattavasti vähemmän juuria kuin tuolla kissalla on hampaita.
Vaihtoehdot olivat vähissä. Loputkin voitaisiin poistaa. Suusta tulisi terve ja kivuton, mutta hampaaton. Jos pöydällä olisi ollut kuka muu hyvänsä Laumasta, olisin hetkeäkään miettimättä todennut että selvä, nypi pois vain. Ne muut kyllä eläisivät onnellisina ilman hampaitakin, niistä kukaan ei ole erityisesti lihan perään ja ruokailevat mössöllä enemmän kuin mielellään hampaiden kanssakin. Mutta Lisko? Lisko ilman karjalanpaistia? Millainen elämä se Liskolle olisi? Puolielämää. Olemassaoloa. Ja hampaiden jättäminen suuhun olisi jatkanut Liskon kipua. Oli mietittävä myös Liskon selkää. Se ei ollut kipeä vielä, mutta siitä tulisi kipeä. Kovasti kipeä. Ja mistäpä minä tiesin, vaikka selkä olisi jo alkanut vaivaamaan? Kun eläinlääkärikin piti päätöstäni hyvänä, sanoin Liskolle hyvästit ja annoin sen mennä. Lisko nukahti omaan pesäänsä, oman peiton alle.
5-vuotiaan kissan lopettaminen oli minulle elämäni rankin päätös. Olen aina sanonut, että mieluummin lopettaa eläimen liian aikaisin kuin liian myöhään, eläin ei siitä kärsi. Mutta miten vaikeaa tuo päätös oli tehdä rakkalle otukselle! En kuitenkaan kadu. Ei ollut reilua, että jokin niin yksinkertainen ja tärkeä asia kuin syöminen teki Liskolle kipeää. Enää ei satu. Lisko on turvassa. Lauma on kuluneen vajaan parin viikon aikana ollut ymmällään. Kun lopetusta seuraavana päivänä hain Liskon uurnan ja pesän klinikalta, pesä sai aikaan reaktioita. Se tutkittiin tarkkaan, keskittyneesti. Oli selvää, että kissat tiesivät silloin, mitä tapahtui. Seuraavana yönä Mysti, joka oli Liskon kanssa läheisin, omi tuon pesän itselleen, eikä kenelläkään mulla ollut siihen mitään asiaa, vaikka halukkaita olisi ollut. Sen yön jälkeen pesässä ei ole nukuttu.
Tätä kirjoittaessa Lauma on alkanut hakea normaalitilaa, ja minä myös. Yhä yritän jakaa ruoka-annoksen kuudelle kissalle, vaikkakuppeja on vain viisi. Yhä olen näkevinäni ja kuulevinani Liskon siellä täällä. Me kaikki kuitenkin eheydymme, kuten kuuluu. Elämä jatkuu. Lisko ei kuitenkaan unohdu, eikä se jätä meitä koskaan. Pieni mustavalkoinen kissa kulkee Lauman mukana aina.
Lisko luotti minuun viimeiseen asti. Sen hienompaa kiitosta en voi näistä yhteisistä vuosista saada. Kiitos, Lisko.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)