Pyörähdin jossain vaiheessa Delamon Deluxe-kissalan sivuilla ja tein henkisen muistiinpanon että siellä olisi parikin kollia tyrkyllä, mutta sivuilla olevat kuvat eivät silloin kamalasti sytyttäneet joten jätin ajatuksen hautumaan. Sitten huomasin Facebookissa kavereiden kommentoineen kuvia, joissa oli sievä punatäplikäs otus. Vilkaisin kuvat itsekin, ja rakastuin täyttä päätä! Kuvatekstit kertoivat kissalapsen olevan toinen juurikin sen Delamon Deluxe-kissalan vapaista pojista, joten välittömästi naputtelin Latviaan sähköpostia että voisiko pieni punainen tulla Suomeen. Kirjoitin mailin sormet ristissä että siihen joskus vastauksen saisin, vaikka senkin että pentu on jo varattu tai että sitä ei minulle myydä.
Hämmästykseni oli suuri, kun jo samana iltana mailiin kilahti vastaus, että kiva kun kysäisit pentua ja kerroit itsestäsi, voisin sen sinulle myydäkin. Maili jatkui että ovat tulossa sen pennun kanssa viikonloppuna Tallinnaan näyttelyyn, haetko sieltä. Tässä vaiheessa elettiin maanatai-iltaa, ja huh mikä paniikki iski!
Tiistaihin mennessä alettiin sitten Mirkan avustuksella suunnitelmia tekemään ja laivareissuja varaamaan, ja sain Mirkan vielä houkuteltua matkaseuraksikin! Viikko meni ihan sumussa, en nukkunut koko viikolla kunnolla kun olin niin jännittynyt, täpinöissäni ja yliväsynyt. Mulle oli tulossa kissa! Nyt! En ollut yhtään varautunut siihen, luulin että pennun löytämiseen olisi mennyt kauemmin ja sen varaushetkestä vielä pitkä aika sen Suomeen saamiseen, vaan toisin kävi. Sunnuntaiaamuna alkoi sitten sianpieremän aikaan matka Helsinkiin.
Ihme kyllä pysyin matkan ajan nahoissani eikä vessatauoillakaan tarvinnut koko ajan rampata. Laivaan selvittiin ongelmitta, ja laivamatkakin suijui ilman henkirikoksia vaikka mölyävä kanssamatkustaja viereisessä loosissa herätti murhanhimon. Enpä olisi uskonut että tuntematonta ihmistä voi niin nopeasti alkaa sydämensä mustien syvyyksien pohjalta vihaamaan!
Tukahdetuista aggressioista huolimatta selvittiin Tallinnaan ja napattiin taksi. Tallinnan takseistahan oltiin kuultu yhtä jos toista, joten taksimatkailu vähän jännitti, mutta sujuvasti hoitui taksiautoilu näyttelypaikalle. Siellä oli yllätyksettömästi paljon tuttuja, sillä ainahan Tallinnan näyttelyt ovat suomalaisia pullollaan. Sitten etsin pienen punaisen pojan kasvattajan Alexin, ja yhtä-äkkiä minulle työnnettiin syliin pieni, punainen otus jonka häntä tuntui jatkuvan aina vaan. Siinä se oli, kaukorakkaus ja Latvian löytö! Minulle kerrottiin, että pieni oli ollut lauantaina hienosti BIS itseään isompaa ja kehittyneempää pentua vastaan. Sunnuntaina se ei kuitenkaan arvosteluun osallistunut, sillä kakara oli telonut leukansa jossain ja sen leuka oli ihan turvoksissa. Näyttelyn eläinlääkäri oli todennut että se voi Suomeen matkustaa, ja lääkkeetkin se sai mukaan. Niinpä oli selvää että tyhjän boksin kanssa ei kotiin tultaisi.
Muistin ihan viimetingassa että niin, pentuhan tarvitsee passiinsa ekinokokkoosi-lääkitysleiman päästäkseen Suomeen! Siinä vaiheessa näyttelyn eläinlääkäri oli jo myyntipöytänsä purkanut, ja minulle iski hätä käteen kun sihteeristössäkään eivät tienneet missä lääkäri luuraa. Alex onneksi onnistui paikallistamaan eläinlääkärin, ja leima saatiin sittenkin. Toukokuisella Tallinnan näyttelyreissulla pitää kyllä tuo leimahomma muistaa hoitaa ajoissa!
Näyttely päättyi kolmeksi, ja kolmelta oli Mirkan meille jo ennakkoon tilaama taksimme odottamassa. Kissa boksiin ja kotia kohti! Leimapaniikki näyttelypaikalla osoittautui turhaksi, sillä ketään ei kissaboksi tai siellä lymyävän otuksen paperit kiinnostaneet. Hyvä niiden on kuitenkin olla kunnossa siltä varalta kun jotakuta kerran sitten kiinnostaakin. Laivassa meillä oli lemmikkihytti. Hoidin pakolliset ostokset jo satamassa, joten laivaan päästyämme suuntasimme suoraan hyttii, kissa boksista, valot pois ja nukkumaan. Pikkukissa uinui Mirkan kainalossa koko laivamatkan.
Helsingin päässä piti ajaa yksi ylimääräinen kiekka kun tulkitsimme navigaattoria väärin. Kyllä väsynyttä turistia hirvitti seikkailla pääkaupungissa, ja olin välillä jo valmis soittamaan poliisille ja pyytämään voisiko joku partio pliis saattaa meidät siitä kaupungista ulos! Lopulta päästiin motarille ja voitiin hengähtää. Kotimatka tuntui kestävän ikuisuuden! Kuortissa käytiin syömässä ja hengähtämässä, ja minä join kupillisen hirveää kahvia ja vedin siihen päälle suunnileen kourallisen kofeiinitablettejakin. Loppumatka oli kamala. Olin niin väsynyt että piti suunnilleen vartin välein pysähtyä bussipysäksille ulkoilemaan. Pentua pysähdykset eivät haitanneet, se nukkui tyytyväisenä koko matkan kotiin, jonne saavuimme sunnuntaiyönä klo 01.15. Matka alkoi edellisenä aamuna klo 03.15, välissä unta vajaa 2h, muuten koko päivä liikkeellä. Ei tartte ehkä ihan kohjta tehdä tuota reissua uudestaan, kävi kunnon päälle!
Tätä kirjoittaessa pikkukissa on asunut täällä melkein viikon päivät. Täplikkäänä ja pitkähäntäisenä se oli pakko nimetä Marsupilamiksi, tuttaville ihan Marsu vaan. Tykkään ostoksestani kuin hullu puurosta! Korvaosastossa sillä olisi paljonkin parannettavaa, eikä siitä mitään kategoriavoittajaa varmaan tule, mutta kokonaisuuteen olen kovasti tyytyväinen. Pennulle näyttää olevan tulossa hieno profiili. Sen silmät ovat kauniin muotoiset ja kokoiset, ja väri on kehittymässä kauniisti. Häntää riittää ja riittää, ja täplät ovat todella hienot punaiselle. Marsu on pitkäkaulainen ja korkeajalkainen, ja omaan silmääni hyvin elegantti ja tasapainoinen pieni kissa. Odotan innolla millainen siitä kasvaa!
Parasta tuossa on kuitenkin luonne! Kasvattaja-Alex kehui sen luonnetta, eikä valehdellut. Marsu rakastaa ihmisiä! Siitä on ihanaa olla mahdollisimman lähellä ihmistä, sylissä tai kaulakuopassa kerällä tai kainalossa. Se kehrää koko ajan, ja on mielettömän helppo käsitellä! Luonne lupaakin hyvää sen näyttelyuran kannalta, olisi ihanaa jos se olisi näyttelyissä yhtä iloinen ja onnellinen kuin Mörkökin!
Muihin kissoihin ja uuteen kotiin tutustuminen vei Marsulla pitempään kuin muilla. Muut kissathan ovat meille tullessaan painaneet jo ensimmäisenä päivänään menemään pitkin asuntoa, Marsu retkotti sylissä selällään ja kehräsi. Kun parin päivän jälkeen alkoi näyttämään siltä, ettei Marsu aio oma-aloitteisesti tehdä mitään, viskasin sen kylmästi susille. Aloin siis kuskaamaan sitä pitkin kämppää ja jättämään sitä sinne, ja keino tepsi. Nyt Marsu on kotiutunut jo hienosti, ja se leikkii ja rallaa ja hilluu kuin pennun kuuluukin. Itseasiassa vähän vähempikin riittäisi! :D
Isoista kissoista Nuudeli kelpuutti pennun ekana, eikä ihme, sillä se on vastaanottanut talon jokaisen kissan meille. Setämies-Nuudeli kyllä tietää, miten pentujen kanssa ollaan. ♥ Lisko ei myöskään aiheuttanut ongelmia, sillä ei ole ikinä ollut mitään ketään vastaan (kun kissoista puhutaan, koiraa vastaanhan sillä on paljonkin) eikä ollut nytkään. Mysti kiroili mutta käyttäytyi. Oi oli alkuun äreä ja löylytti Marsun pariin kertaan, mutta on jo nyt rauhoittunut ja sietää pentua samassa pesässäkin. Mörkö-rukka sen sijaan on ollut ihan ulalla. Tabbynaamio kun on, Mörkö ei ole alunalkaenkaan mikään älykäs eläin. Lisäksi se joutui ainoana porukasta ihan uuteen tilanteeseen, sillä se ei ole ikinä vastaanottanut pentua. Mörkö ei kertakaikkiaan tiennyt miten päin olla, ja se inhosi pientä kissaa syvästi. Viikon edetessä Mörkökin on alkanut saada herneensä järjestykseen, ja räyhääminen on vaihtanut kevyeen sadatteluun aina silloin kuin sattuu muistamaan, joka ei usein ole. Lyhyesti siis: täällä alkaa olla rauha maassa.
Vielä muutama kuva maratonpostauksen päätteeksi! Kuvat saa klikkaamalla isommaksi.
Ensimmäiseltä päivältä: ei kauheasti innostu uusista ystävistään.
Punatäplikäs ♥ Ja tämmöistähän mulle ei pitänyt tulla, vaan kun menin rakastumaan niin minkäs mahtaa.
Mun rakkaat täplikkääni, sininen ja punainen! ♥
Kiipijäinen
Häntiäinen
Ihmisrakas iilimato. Mirkan kainalossa laivalla.
Koira oli Marsulle alkuun kauhistus, mutta mihinpä ei itämainen kissanpentu sopeutuisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti