maanantai 9. joulukuuta 2013

Yhden aikakauden loppu


En ole päivittänyt blogia aikoihin, pahoitteluni siitä. Tuntuu, ettei ole ollut kerrottavaa. Nyt on. Näyttelykuulumisia ja muitakin. Aloitetaan näyttelyistä.

23.-24.11.13 oli Helsingissä TICA-näyttely, jonne lähdin Marsun ja Hyypiön kanssa. Aivan viime metreillä mukaan ilmoitettiin myös Oi. Riittävän yöunen maksimoimiseksi lähdin matkaan jo perjantaina, ja suuntasin Lahteen Saran nurkkiin pyörimään. Olin perillä vasta kymmenen hujakoilla, ja koska iltaohjelmaan kuului evästämistä ja juoruilua, ei unta totuuden nimessä tullut yhtään sen enempää kuin jos olisin lähtenyt matkaan vasta aamulla.

Helsinkiin kuitenkin selvittiin. Kyseinen TICA-show oli minulle kolmas laatuaan, mutta olin ihan yhtä pihalla kuin kahdella ekallakin kerralla. Keskityin yhteen asiaan: seuraamaan kissojeni numeroiden ilmestymisiä ja katoamisia, ja kuskaamaan otuksia sen mukaan. Tämä osoittautui hyväksi strategiaksi, kissat olivat läpi viikonlopun siellä missä pitikin. Loput varmaan ehtii opettelemaan myöhemminkin. :D

Hyypiö ei viikonloppuna pistänyt parastaan. Lauantaiaamuna makkariin rynnäkön tehneet Saran rex-pennut (ja jokunen aikuinenkin) mahdollistivat Hyypiön ahmintajuhlat, ja se kärsi ähkystä läpi koko lauantain ollen hyvin kyrpiintynyt ja vähän nuupallaan. Sunnuntaiksi se onneksi piristyi jo. Eipä sillä, vaikka pikkukikkura olisi innoissaan heitellyt tuomareiden edessä voltteja, ei se olisi pärjännyt sen paremmin, sillä sitä vastassa olivat äippä Raija ja isoäiti Maggie. Aikuisten rouvien seuraan minikihara oli vähän turhan keskenkavuinen pitkälti alle vuoden ikäisenä rimpulana. Niinpä se julmasti rankattiin kolmesta rexistä viimeiseksi miltei aina, vain yksi tuomareista nosti sen kakkoseksi. Hyttynen ei siis päässyt pisteillä keulimaan, mutta näytti kyllä koko maailmalle olevansa äitinsä kopio! :D

Kuva: Heikki Siltala

Marsu yllätti lauantaina kiipimällä heti ensimmäisessä kehässään finaaliin ja peräti kolmannelle sijalle siellä (sikäli kuin oikein muistan), mutta se jäi sille koko viikonlopun ainoaksi finaalipaikaksi. Marsu otti näyttelyn tyynesti. Se törötti häkissään just niin kummastuneen näköisenä kuin vain punainen osaa, ja taipui nöyrästi kaikeen, mitä siltä haluttiin, koska ei tajunnut, että kieltäytyminen on vaihtoehto. Höpönen pieni Marsu. Kamalan komealta se siellä näytti, Marsu on kehittynyt ja kypsynyt hienoksi! <3 Kuva: Heikki Siltala


Viimetinkaan mukaanotetulle Oille viikonloppu oli hieno. Ensinnäkin rouva Sinitäplä oli kovasti onnellinen päästessään reissuun, ja kehrusti ja leipoi ja puski läpi koko viikonlopun, ja toiseksi se myös pärjäsi yllättävän hyvin. Muut tuomarit eivät vihreiden silmien lumoon langenneet, mutta jenkkituomarille ne toimivat! Se täti pisti Oin finaaliin useamman kerran kehissään, häntäsijoille, mutta kummiskin. Ja Oi oli onnellinen, häntä huomioitiin, kehuttiin, ihailtiin. Messuhallin täydeltä ihastelijoita! Se passasi Oille, ja Oi pisti parastaan.

Kuva: Katja Patrikainen

TICA-reissun saldo lyhyesti: ei titteleitä Hyypiölle, ei välttämättä Marsullekaan, mutta Oille ainaskin jotain. Joo, en laskenut pisteitä! :D

Pari viikkoa myöhemmin oltiin jo sitten tutulla maaperällä: Kuopiossa Isrokin näyttelyssä! Tein päätöksen, että se jäi viimeiseksi Fifé-näyttelyksemme, ainakin toistaiseksi. Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan, mutta siinä kattojärjestössä ja erityisesti kotoisessa Kissaliitossa minua häiritsee tällä hetkellä liian moni asia, ja siksi päätin siirtyä TICAn puolelle. Se ei vielä tunnu kodilta, mutta aion antaa sille mahdollisuuden.

Isrokin näyttely tietenkin meni, kuten saattoi odottaakin: oikein sujuvasti ja viihtyisästi. Olen Isrokin järjestämistä näyttelyistä tykännyt aina kovasti, minä vain viihdyn niissä hyvin. Niin nytkin. Ja kissat myös. Siitä huolimatta, että häkkipaikoilla oli kylmä, ja arvostelupöydältä kissat näkivät portaille, joita mukanani olevat Oi ja Nuudeli kumpikin pelkäsivät. Kumpkin kissa oli koko viikonlopun tosi hyvällä tuulella, ja emäntänsä samoin.

Nuudeli oli lauantaina Kristina Rautiolla, ja sai toiseksi viimeisen CAPSinsa ja oikein mukavat arvostelut. Kivojen arvostelujen lisäksi sain kuulla jotain, mikä tipautti leukani lattiaan asti. Rautio nimittäin ilmoitti, että vaikka Nuudeliin tarvittaisiin lisää sitä, tätä ja tuota, on se kuitenkin kaikin puolin standardinmukainen kissa, mutta ei me sellaisia enää haluta! Teki kovasti mieli kysyä, että mitähän virkaa sillä standardilla sitten on? Miksi tuomareiden ja kasvattajien tarvitsee se tuntea, jos siitä voi viis veisata, jos siltä tuntuu? Sehän toki on jo kauan ollut sekä tiedossa että näkyvissä, että standardi on toissijainen ohjenuora tuomareille, ainakin mitä itämaisiin tulee.

Oi oli lauantaina Marek Chadaj´lla, joka ei näemmä tykännyt parastaan pistävästä sinitäplästä yhtään. Tyypistä ei sinällään mussuttanut kamalasti, kun näki kyllä kissan iän, mutta kissan väri ja kontrasti olivat herran mielestä kamalat. Liian tumma sininen, surkea kontrasti, tp-valinnassa nimitti jotain ominaisuutta peräti standardinvastaiseksi, joskaan en ottanut selvää että mikä. Oi sai haukkuja koko rahan edestä, mutta siitä viis. Oikkuhan on kerännyt pelkkiä kunniamainintoja jo kauan, ei ole mitään menetettävää! :D Ja tuomarioppilas sentään rouvasta tykkäsi.

Veteraanit kävivät lauantaina Kristiinan pöydällä, ja saivat aivan ihanat arvostelut! Olen huomannut, että vetskuarvostelut ovat aina tosi kauniita ja mukavia, ja tykkään niistä kovasti. Rautio tykkäsi Muroja verratessaan, että Nuudeli on teknisesti joka suhteessa Oita parempi, mutta Oissa on se jokin VAU-efekti, ja niinpä Oista leivottiin KP-veteraani lauantaille! <3 Sunnuntaina tuomarit olivat kissoilla toisinpäin, eli Oi Kristiinalla ja Nuukku Marekilla. Oi sai aivan ihanat arvostelut tehtyään heti alkajaisiksi kunnon peliliikkeen ja tungettuaan tuomarin syliin, ja viihtyi tapansa mukaan pöydällä ja TP-valinnassakin, vaikka hävisikin TP:n yhtään nurisematta hienolle Dumballe. Sinitäplärouva oli iloinen ihan vain saadessaan olla paikalla, ja sai täplistään Rautiolta ihan päinvastaisen arvion kuin Chadaj´lta. Niinhän se menee. Yksi tuomari on tyytyväinen, jos itämaisesta löytää jonkun kuvion kun tarpeeksi kaukaa katsoo ja siristää silmiään (Oin kohdalla ei sentään tarvitse ihan siristellä :D), toiset vaativat hyvää kontrastia. Kuva: Mirka Kivilahti

Marekin arvostelua minä jännäsin Nuudelin kanssa kamalasti: viimeinen serti! Saadaanko? Marek antoi tuomarioppilaan hoitaa arvostelun, ja oppilas lähti aika tiukalla linjalla arvostelemaan. Marek onneksi välillä muistutteli, että kissa on liki kahdeksanvuotias, joten se ei voi eikä sen kuulukaan näyttää samalta kuin tämän hetken paneelistarat. Viimeinen serti napsahti ilman nurinoita, ja niinpä Nuudeli valmistui lopultakin Supreme Premioriksi! Olen ihan kamalan ylpeä! On tässä laumassa moni muukin häntä kerännyt titteliä ja toistakin, mutta armaan mustaan uran huipennus vain tuntuu tosi hienolta!

Sunnuntaina veteraani olivat Olga Komissarovalla, joka hurmaantui parasta charmiaan näyttävästä Nuudelista niin kovasti, etteivät Oin kovimmatkaan yritykset enää vieneet sen voittoa. Päivän väri oli musta, Nuudeli sekä SP että KP-veteraani!

Kuva: Mirka Kivilahti

Isrok-viikonloppu veteraanien kanssa oli aivan ihana! Oli mahtavaa viettää laatuaikaa Oin ja Nuudelin kanssa ihan keskenämme. Niillä tuntui olevan tosi kivaa näyttelyssä, kumpikin puski ja kehräsi ja haki huomiota, kertakaikkiaan iloitsivat saadessaan olla mukana! Näyttelyn jälkeen olen ollut hieman apeana. Tajusin, että ne ihan tosiaan ovat pian kahdeksanvuotiaita. En pidä 8-vuotiasta kissaa vanhana, etenkään noita, kun ne tuntuvat ikäistään puolet nuoremmilta, mutta surullinen fakta on, ne tuskin elävät toista kahdeksaa, niin kovasti kuin toivonkin. Oi ja Nuudeli eivät ole täällä aina. Ne ovat minun ensimmäiset itämaiseni, ja joka suhteessa suurimmat ja tärkeimmät kissoistani. Niitä ei voi korvata. Vaikka päätinkin jo kauan sitten, että Nuudelin jälkeen meillä on aina musta itämainen, en elättele pientäkään toivoa siitä, että löytäisin Nuudelin jälkeen toista, joka voisi olla yhtä erityinen. Sen sijaan voin toivoa aikanaan löytäväni mustan, joka olisi omalla tavallaan erityinen. Ja sinitäplikäs...sinitäplälle Oin jälkeen minulla olisi niin hirmuiset vaatimukset, etten edes yrittäisi. Ei enää toista sellasista, ellei sitten kohtalo tuo luokseni jotain todella erityistä kissaa. Ennen kaikkea toivon, että saan pitää nuo Aidot ja Oikeat luonani vielä hyvin kauan aikaa, koska ne kertakaikkiaan vain ovat parhaat Murokissat maailmassa. <3 Kuva on vanha, mutta niin alkavat olla kissatkin.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Ihme Hyypiö ja muita omituisuuksia, eli päivitys pitkästä aikaa



Koska blogin päivitys on unohtunut, nyt sitten kaikki yhdessä pötkyssä. Romaania pukkaa!

Kuten luultavasti kaikki jo tietävät, toukokuun alussa Lauma sai lisäystä cornish rexin muodossa. Cornari oli pitkäaikainen haaveeni, ja kun Lisko lähti Sateenkaarisillalle, se jätti aukon johon ei ihan mitä tahansa kissaa soviteltaisi. Kun lempi-rexilleni Raijalle oli Lahdessa tulossa jälkikasvua, päätin että nyt sitä kiharaa sitten. Pitkän jännityksen jälkeen Raija teki yhden ainoan kollipennun, jonka Sara päätti myydä minulle. Pieni kissa oli Hyypiö. Nimi on peräisin kauan sitten nähdystä unesta, jossa sain Saralta yllätyslahjaksi cornish rexin ja nimesin sen Hyypiöksi.

Mini-Hyypiö morjestaa

Luulin, etä taloon tulee taas kissanpentu, eikä sen kummempaa. Olinpa väärässä! Hyypiö on ihan kumma eläjä, eikä siihen päde tasan mikään, mikä itämaisiin pätee, ihan ruokinnasta alkaen. Ruokintapuolen on Hyypiön kanssa saanut opetella ihan alusta uudelleen. Siinä missä nelosen pennuille on saanut kantaa ruokaa eteen niin paljon kuin ne vain haluavat syödä, Hyypiön annoskokoa on pitänyt vahtia. Pentu kyllä söisi kaiken, mitä eteen kannetaan ja kavereidenkin ruuat sen lisäksi, mutta kärsisi sen jälkeen ähkystä ja/tai ummetuksesta ja voisi vuorokauden verran huonosti. Ensimmäiset pari viikkoa minä systemaattisesti liikaruokin otusparkaa kun en osannut sopeutua, ja ahne penturiepu oli alvariinsa kipeä. Sitten aloin pikkuhiljaa hoksata, miten toimia, ja ruokapuoli alkoi pelata siinä mielessä, että ähkyjä tuli harvemmin.

Hyp-Hyp ja lelu

Muu porukka otti pelottoman ja sosiaalisen pienen kissan tottuneeseen tapaan vastaan, ja elämä alkoi soljumaan aika kivasti. Ennen Juhannusta pyörähdettiin kissien kanssa Hankasalmella Kes-Kisissä. Olin vähällä perua koko reissun, sillä tunnen jotenkin vieraantuneeni koko hommasta, mutta lähdin kuitenkin hakemaan Nuudelille lauantailta sertin. Kylläpä olikin päivä! Mörkö oli vaihteeksi taas karmivan laiha ja surullinen näky tuomarinsa mielestä, mutta ekaa kertaa ikinä se oli myös hopea. Siis HOPEA! Mirka esitti kasvattinsa koska tahtoi, ja taisinpa muutenkin olla veteraanien kanssa arvosteluissa silloin, ja kyllä mulla naama venähti kun kuulin tuomarin terveiset. Että semmoista. Nuudeli sen sijaan sai Minna Kroghilta aivan huippuarvostelut ja sai sertinsä, lisäksi se oli Tuomarin Paraskin, ihan huippua! Oi taas veti veteraaneissa pisimmän korren, ja voitti ensin Nuudelin, joka Veikko Saarelan mielestä oli ikäistään nuorekkaamman oloinen (miten ikäloppu 7-vuotias kissa muka voi edes olla? Keski-ikäisiä otuksia!), ja pitkän arpomisen jälkeen voitti ilmeen mitalla myös Nasun. Aika ylpeä olen. Paneelissa Nuukku uusi Isrokin tempauksen, ja voitti Santun! Molemmat CornFlakesit siis lauantaina Kes-Kisissä BIS! <3 Fiksu Mörkötin


Koko lauantaipäivän arvoin, tulisko sunnuntaina ollenkaan kun vain Mörkö oli menossa laatuarvosteluun ja Murot pelkkiin vetskuihin. Aloin sitten lopulta ynnäilemään leimakorttien leimoja ja totesin, että BIS-ruusukkeet palauttamalla saisin kortin täyteen. Lisäksi minulle ehdotetttiin että ottaisin Hyypiön mukaan turistiksi, mikä oli oikeasti hyvä idea. Hyypiön TICA-paperit eivät olleet Kes-Kisiin mennessä vieläkään minulla, joten oli ilmeistä, ettei se ehtisi pentu-tai nuorten luokkaan. Saisi hieman harjoitusta turistireissulla kuitenkin. Niinpä pakkasin kissit matkaan myös sunnuntaina kera yhden ylimääräisen.

Nuu-Nuu

Sunnuntain näyttelytulokset olivat laihat: Murot hävisivät vetskuissa, mutta Minna Krogh kirjoitti Nuukulle taas aivan ihanat arvostelut, ja valitessaan Nasun sanoi minulle: "kyllähän sinä tiedät miten paljon minä siitä mustasta tykkään!" . Tiedän toki! <3 Mörkö sai Saarelalta hyvät arvostelut ja venyi helvetin pitkän arpomisen ja shown jälkeen TP:ksi asti, mutta paneelissa tuli odotetusti turpaan Dumbalta. Taisteli sentään tasapeliin saakka, mikä tuli yllärinä sekin. Hyypiö sen sijaan oli päivän sankari. Minikissa oli peloton ja reipas, ja kulki sylistä syliin kuin vanha konkari. Häkissä oleminen otti välillä päähän, kun tylsäähän se on. Kovasti ihmiset ihmettelivät sen kokoa, ja kieltämättä hämmästyin itsekin nähdessäni näyttelyssä Hyypiötä isompia pentuja, jotka olivat kuitenkin sitä nuorempia. Pääsin vilauttamaan Hyypiötä Mira Fonsenille, joka totesi että tyypissä löytyy mutta onpas kovasti pieni! Alkoi jo hieman huolestuttaa tuo Hyypiön koko, kai se tosiaan sitten on pieni kun kaikki niin sanovat? Jotenkin sitä oli kotona sitä katsellessaan ollut ihan sokea sille seikalle, että se on pieni, etenkin kun syömisen kanssa ei ollut ongemia. Näyttelyssä kotiutuessa totesin, että seuraavana päivänä olisi eläinlääkärireissun paikka. Marsu oli kastroitu näyttelyä edeltävällä viikolla, kun Suprelorin-sirun vaikutus oli kymmenen kuukauden jälkeen hiipunut siihen pisteeseen, että merkkaaminen taas alkoi. Toiminnan heikkenemisen oli saattanut nähdä jo kuukautta aiemmin, kun Marsu alkoi enenevissä määrin haastaa riitaa Nuudelin kanssa. Marsun pallit siis lensivät roskikseen. Näyttelystä kotiutuessa kuitenkin oli selvää, etä kissalle olisi syytä noutaa antibioottikuuri. Sen pussukat olivat turvoksissa ja toinen tihkui mätää, tulehtuneet siis. Marsu itse ei kylläkään tuntunut huomaavan, ja vauhdikkain ottein testasi sunnuntai-iltana näyttelyreissusta tuodut uudet lelut. Maanantaina lääkäriin mennessä nappasin Hyypiön mukaan. Tarkoituksena oli punnita se lääkärillä, sillä omat vaakasysteemini eivät olleet sopivia eläväisen hyttysen punnitsemiseen. Punnitustulos oli järkky: Hyttynen painoi vähemmän kuin meille tullessaan! Marsun pallit putsattiin ja se sai ab-piikin. Eläinlääkäri ystävällisesti tutki myös Hyypiön, vaikka sille ei ollut aikaakaan. Totesi että kissa ei ole laiha, eikä siitä löydy ulkoista vikaa. Painoahan sille kuitenkin pitää saada. Kerta ruoka maistuu mutta painossa ei tapahdu mitään, ruokavalio ei ole sopiva. Hyypiön ruokavalio vaihdettiinkin välittömästi. Se saa nyt erikoisruokia: herkkävatsaisen ja toipilaan eväitä, broilerin ja possun jauhelihaa sekä seitiä. Helposti sulavia, energiapitoisia ruokia. Pieniä annoksia usein. Uutta ruokavaliota on noudatettu kaksi viikkoa, ja näyttää siltä, että Hyypiö on ottanut kasvuspurtin jo tässä ajassa! Ilmeisesti se pystyy sitä evästä jo hyödyntämäänkin. Tarkoitus on käydä ensi viikolla taas eläinlääkärillä punnitsemassa se niin tiedetään, nouseeko paino oikesti. Pojat pesupuuhissa

Hyypiö putsaa Oita

Hyypiön TICA-paperit tupsahtivat lopultakin postilaatikkoon viikko sitten. Tällä hetkellä pohdin, rekisteröinkö sitä Kissaliittoon ollenkaan. Jotenkin tuo näyttelyharrastus ei minua jaksa tällä hetkellä kiinnostaa. Pidänkin näyttelytaukoa loppuvuoteen asti. Marraskuussa lähdetään ticailemaan, ja joulukuussa toivottavasti saadaan Nuudelista Supreme Premior. Tällä hetkellä on ihanaa vain olla kotona ja nauttia kissoistaan. Hyypiö on elävöittänyt Laumaa ihastuttavasti. Se on valtavan reipas ja sosiaalinen, ja sillä riittää pokka mihin vain. Se rakastaa ihmisiä, mutta ihan erityisesti minua. Se on olkapäälläratsastaja, paidanallanukkuja, tissinvälikissa. Hyypiö on itse kauhean vakava pentu, ja elämä on täynnä haasteita ja pettymyksiä, kun ei aina saa tahtoaan läpi tai pääse sinne mihin haluaa. Pettymystä kailotetaan suureen ääneen. Hyypiö puhuu enemmän kuin itämaiseni. Sillä on paljon asiaa, joka huudetaan. Ei miu´uta sievästi keskustelusävyyn, vaan huudetaan. Vakava nuorimies on ihan järkyttävän hauska elukka. Oikea hyvänmielen kissa, ei sitä voi katsoa suu mutrussa! Kyllä se on ihan selvää, ettei Hyttynen jää rotunsa ainoaksi edustajaksi!

Hyypiön Paha Silmä!

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Nuudelin viikonloppu


Lauma on näyttelyiden osalta viettänyt hiljaiseloa jo tovin. Ei vain jotenkin ole ollut intoa. Tämäkin näyttelyvuosi pääsi starttaamaan vasta nyt huhtikuun puolivälissä, Isrokin näyttelyssä. Lähinäyttelyä ei väliin jätetä! Osallistumiseen kannusti myös ihan uusi juttu: Murot pääsivät korkkaamaan veteraaniluokan!

Nuudeli ja Oi täyttivät tässä alkuvuonna kumpikin 7 vuotta. Kummallista ajatella niitä veteraaneiksi, kun kissat ovat parhaassa kunnossaan ikinä: timmejä, lihaksikkaita, virkeitä ja ilmeisen onnellisia ja balanssissa. Vanhoja? Pyh! Keski-ikäisiä, parhaimillaan! Vaan vetskuihin ne silti ilmoitettiin.

Lauantaina normiarvostelu oli meille ihan uudella tuttavuudella, Hans Lindbergillä. Mukavan oloinen mies, ja käsitteli kissoja kauniisti. Erehtyi tosin väittämään, etteivät Nuudelin silmät ole vihreät, mikä sai minut ensimmäistä kertaa väittämään vastaan tuomarille (vaikka eihän tuomarille saa puhua, mutta oli pakko!). Minä olen ensimmäisenä valmis alleviivaamaan kissojeni viat, ja olen monesti hymähdellyt seteleissä oleville kehuille ominaisuuksissa, joita en itse näe (kuten että Möröllä on suora profiili, hahaha!), mutta Oin ja Nuudelin silmienväriä en siedä haukuttavan. Niillä kahdella se silmienväri on se yksi ainoa upea ominaisuus muuten vaatimattomissa kissoissa. Joka tapauksessa, Nuukku sai sertinsä ja ajattelin että sen osalta päivä oli tässä. Oi sai silmien väristään jo kehuja ("This one has MUCH better eye color!") ja mukavan arvostelun muutenkin, vaikka Vau-efekti jäi selvästi syntymättä.

TP-valinnassa kävi sitten kummasti. Nuukulla oli vastassa moninkertaisia BIS-kissoja, punatäplikäs Ukko ja Osmo-syssi, jota itse arvailin voittajaksi. Tuomari katsoi kolme kissaa läpi, sanomatta sanaakaan, ja viimeisen, eli Nuukun, kohdalla osoitti sen olevan voittaja. Edelleen vaiti. Nuukku, kissa jolla ei ollut vihreät silmät, meni paneeliin itseään tasokkaammassa seurassa. En tiedä miksi, mutta olin ihan hurjan iloinen! Oi hävisi oman valintansa hieno mustaa ja kaiken mahdollisen voittanutta Sakuraa vastaan, ihan niin kuin kuuluikin. Mutta Snuu paneeliin! <3

Ensimmäisen vetskuarvostelunsa Murot saivat jaana Jyrkiseltä. Kumpikin sai kovasti kehuja, ihan erityisesti Nuudeli sykähdytti. Mutta kun vastassa oli suloinen veteraani (13-vuotias, ihan OIKEA veteraanikissa!) Nasu, ei minun hännilläni ollut mahdollisuuksia. BIS-vetskuksi tuli se ainoa ja oikea, Nasu.

Paneelissa Nuudelilla oli vastassa Mirkan sininen Santtu, jonka nominoi Vera Vasilieva. Miten mielettömän rento ja huoleton kissa! Ja miten hienosti se esiityy! Nuudeli venyi noin kymmenen sekuntia, sen jälkeen alkoi käärmetanssi. Venyminen ei oikein ole minun kissojeni juttu, valitettavasti. Lienee treenin puutetta. Arvelin, että tuomariäänet saattaisivat mennä tasan ja että Jyrkinen ratkaisisi jommallekummalle. Sen sijaan päätös oli yksimielinen, ja voittaja musta! Nuudeli! Voi riemua! Varkauteen ajettiin iloisena!

Sunnuntaina kaikki olivat Vesna Riznar-Rezeticillä, joka ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, eikä noussut siihen kastiin nytkään. Kissoissani oli liian vähän sitä, tätä, ja tuota, ja liika tämmöistä. Ei hyvä. Mut ihan kiva silmienväri! Eipä ollut ylläri, että TP-valinnassa minun kissani nakattiin ekana pihalle. Vesnan valinta kastraattiurokseksi oli Mirkan Santtu, vähän huippua! Santtu oli siis BIS, onnea Mirka!

Vesnan antamat surkeat arvostelut masensivat mieltä (ainahan se risoo jos tuomari ei ymmärrä oman kissan hienoutta :D ). Varsinaisen arvostelun lisäksi kävimme rinnakkaisarvostelussa. Tuomarioppilaan pöytä oli melkein suoraan portaikon edessä, ja minun kissani, jotka eivät ole ennen tätä päivää pelänneet missään näyttelyssä, löivät hänen pöydällään maihin ja luikersivat pelokkaina, ilmeisesti ne rappuset ja siinä kulkevat ihmiset kammottivat. En sitten antanut kissojani hänen TP-valintaansa, totesin että ovat sen tuomaritutkinnon eteen pelänneet riittävästi ja saa tehdä nominointinsa ilman niitä. Sen sijaan me menimme veteraaniarvosteluun.

Sunnuntain vetskut olivat lauantaisella tuomarilla, Hansilla. Koska Hans tykkäsi mustista ja oli Nuukun jo kertaalleen nominoinut, tiedossa oli, että Nuukku vie BIS-vetskun pystin, sillä Oi ja Nuukku olivat ainoat veteraanit. Kumpikin sai aivan ihanat hyvänmielen arvostelut (Nuukun setelissä luki tällä kertaa, että excellent GREEn eye color :D ). Kissoja verratessaan Hans totesi, että niin hieno kuin Oi onki, se ei pysty kilpailemaan Nuukkua vastaan. Niinpä Oi sai tyytyä kakkossijaan (ja vaikutti vallan tyytyväiseltä), ja Nuudelin kanssa pyörähdimme ensimmäistä kertaa paneelissa hakemassa Kategorian Parhaan Veteraanin palkinnon. Hieno, hieno Snuu! <3

Veteraaniluokka oli kyllä tavalliseen näyttelypäivään kiva lisä. Viikonlopusta jäi hyvä mieli. Isrok järjestää kyllä mukavia näyttelyitä, ja paikalla oli monta ihanaa tuttua, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Oli siis ihana avaus näyttelyvuodelle!