En ole päivittänyt blogia aikoihin, pahoitteluni siitä. Tuntuu, ettei ole ollut kerrottavaa. Nyt on. Näyttelykuulumisia ja muitakin. Aloitetaan näyttelyistä.
23.-24.11.13 oli Helsingissä TICA-näyttely, jonne lähdin Marsun ja Hyypiön kanssa. Aivan viime metreillä mukaan ilmoitettiin myös Oi. Riittävän yöunen maksimoimiseksi lähdin matkaan jo perjantaina, ja suuntasin Lahteen Saran nurkkiin pyörimään. Olin perillä vasta kymmenen hujakoilla, ja koska iltaohjelmaan kuului evästämistä ja juoruilua, ei unta totuuden nimessä tullut yhtään sen enempää kuin jos olisin lähtenyt matkaan vasta aamulla.
Helsinkiin kuitenkin selvittiin. Kyseinen TICA-show oli minulle kolmas laatuaan, mutta olin ihan yhtä pihalla kuin kahdella ekallakin kerralla. Keskityin yhteen asiaan: seuraamaan kissojeni numeroiden ilmestymisiä ja katoamisia, ja kuskaamaan otuksia sen mukaan. Tämä osoittautui hyväksi strategiaksi, kissat olivat läpi viikonlopun siellä missä pitikin. Loput varmaan ehtii opettelemaan myöhemminkin. :D
Hyypiö ei viikonloppuna pistänyt parastaan. Lauantaiaamuna makkariin rynnäkön tehneet Saran rex-pennut (ja jokunen aikuinenkin) mahdollistivat Hyypiön ahmintajuhlat, ja se kärsi ähkystä läpi koko lauantain ollen hyvin kyrpiintynyt ja vähän nuupallaan. Sunnuntaiksi se onneksi piristyi jo. Eipä sillä, vaikka pikkukikkura olisi innoissaan heitellyt tuomareiden edessä voltteja, ei se olisi pärjännyt sen paremmin, sillä sitä vastassa olivat äippä Raija ja isoäiti Maggie. Aikuisten rouvien seuraan minikihara oli vähän turhan keskenkavuinen pitkälti alle vuoden ikäisenä rimpulana. Niinpä se julmasti rankattiin kolmesta rexistä viimeiseksi miltei aina, vain yksi tuomareista nosti sen kakkoseksi. Hyttynen ei siis päässyt pisteillä keulimaan, mutta näytti kyllä koko maailmalle olevansa äitinsä kopio! :D
Kuva: Heikki Siltala
Marsu yllätti lauantaina kiipimällä heti ensimmäisessä kehässään finaaliin ja peräti kolmannelle sijalle siellä (sikäli kuin oikein muistan), mutta se jäi sille koko viikonlopun ainoaksi finaalipaikaksi. Marsu otti näyttelyn tyynesti. Se törötti häkissään just niin kummastuneen näköisenä kuin vain punainen osaa, ja taipui nöyrästi kaikeen, mitä siltä haluttiin, koska ei tajunnut, että kieltäytyminen on vaihtoehto. Höpönen pieni Marsu. Kamalan komealta se siellä näytti, Marsu on kehittynyt ja kypsynyt hienoksi! <3 Kuva: Heikki Siltala
Viimetinkaan mukaanotetulle Oille viikonloppu oli hieno. Ensinnäkin rouva Sinitäplä oli kovasti onnellinen päästessään reissuun, ja kehrusti ja leipoi ja puski läpi koko viikonlopun, ja toiseksi se myös pärjäsi yllättävän hyvin. Muut tuomarit eivät vihreiden silmien lumoon langenneet, mutta jenkkituomarille ne toimivat! Se täti pisti Oin finaaliin useamman kerran kehissään, häntäsijoille, mutta kummiskin. Ja Oi oli onnellinen, häntä huomioitiin, kehuttiin, ihailtiin. Messuhallin täydeltä ihastelijoita! Se passasi Oille, ja Oi pisti parastaan.
Kuva: Katja Patrikainen
TICA-reissun saldo lyhyesti: ei titteleitä Hyypiölle, ei välttämättä Marsullekaan, mutta Oille ainaskin jotain. Joo, en laskenut pisteitä! :D
Pari viikkoa myöhemmin oltiin jo sitten tutulla maaperällä: Kuopiossa Isrokin näyttelyssä! Tein päätöksen, että se jäi viimeiseksi Fifé-näyttelyksemme, ainakin toistaiseksi. Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan, mutta siinä kattojärjestössä ja erityisesti kotoisessa Kissaliitossa minua häiritsee tällä hetkellä liian moni asia, ja siksi päätin siirtyä TICAn puolelle. Se ei vielä tunnu kodilta, mutta aion antaa sille mahdollisuuden.
Isrokin näyttely tietenkin meni, kuten saattoi odottaakin: oikein sujuvasti ja viihtyisästi. Olen Isrokin järjestämistä näyttelyistä tykännyt aina kovasti, minä vain viihdyn niissä hyvin. Niin nytkin. Ja kissat myös. Siitä huolimatta, että häkkipaikoilla oli kylmä, ja arvostelupöydältä kissat näkivät portaille, joita mukanani olevat Oi ja Nuudeli kumpikin pelkäsivät. Kumpkin kissa oli koko viikonlopun tosi hyvällä tuulella, ja emäntänsä samoin.
Nuudeli oli lauantaina Kristina Rautiolla, ja sai toiseksi viimeisen CAPSinsa ja oikein mukavat arvostelut. Kivojen arvostelujen lisäksi sain kuulla jotain, mikä tipautti leukani lattiaan asti. Rautio nimittäin ilmoitti, että vaikka Nuudeliin tarvittaisiin lisää sitä, tätä ja tuota, on se kuitenkin kaikin puolin standardinmukainen kissa, mutta ei me sellaisia enää haluta! Teki kovasti mieli kysyä, että mitähän virkaa sillä standardilla sitten on? Miksi tuomareiden ja kasvattajien tarvitsee se tuntea, jos siitä voi viis veisata, jos siltä tuntuu? Sehän toki on jo kauan ollut sekä tiedossa että näkyvissä, että standardi on toissijainen ohjenuora tuomareille, ainakin mitä itämaisiin tulee.
Oi oli lauantaina Marek Chadaj´lla, joka ei näemmä tykännyt parastaan pistävästä sinitäplästä yhtään. Tyypistä ei sinällään mussuttanut kamalasti, kun näki kyllä kissan iän, mutta kissan väri ja kontrasti olivat herran mielestä kamalat. Liian tumma sininen, surkea kontrasti, tp-valinnassa nimitti jotain ominaisuutta peräti standardinvastaiseksi, joskaan en ottanut selvää että mikä. Oi sai haukkuja koko rahan edestä, mutta siitä viis. Oikkuhan on kerännyt pelkkiä kunniamainintoja jo kauan, ei ole mitään menetettävää! :D Ja tuomarioppilas sentään rouvasta tykkäsi.
Veteraanit kävivät lauantaina Kristiinan pöydällä, ja saivat aivan ihanat arvostelut! Olen huomannut, että vetskuarvostelut ovat aina tosi kauniita ja mukavia, ja tykkään niistä kovasti. Rautio tykkäsi Muroja verratessaan, että Nuudeli on teknisesti joka suhteessa Oita parempi, mutta Oissa on se jokin VAU-efekti, ja niinpä Oista leivottiin KP-veteraani lauantaille! <3 Sunnuntaina tuomarit olivat kissoilla toisinpäin, eli Oi Kristiinalla ja Nuukku Marekilla. Oi sai aivan ihanat arvostelut tehtyään heti alkajaisiksi kunnon peliliikkeen ja tungettuaan tuomarin syliin, ja viihtyi tapansa mukaan pöydällä ja TP-valinnassakin, vaikka hävisikin TP:n yhtään nurisematta hienolle Dumballe. Sinitäplärouva oli iloinen ihan vain saadessaan olla paikalla, ja sai täplistään Rautiolta ihan päinvastaisen arvion kuin Chadaj´lta. Niinhän se menee. Yksi tuomari on tyytyväinen, jos itämaisesta löytää jonkun kuvion kun tarpeeksi kaukaa katsoo ja siristää silmiään (Oin kohdalla ei sentään tarvitse ihan siristellä :D), toiset vaativat hyvää kontrastia. Kuva: Mirka Kivilahti
Marekin arvostelua minä jännäsin Nuudelin kanssa kamalasti: viimeinen serti! Saadaanko? Marek antoi tuomarioppilaan hoitaa arvostelun, ja oppilas lähti aika tiukalla linjalla arvostelemaan. Marek onneksi välillä muistutteli, että kissa on liki kahdeksanvuotias, joten se ei voi eikä sen kuulukaan näyttää samalta kuin tämän hetken paneelistarat. Viimeinen serti napsahti ilman nurinoita, ja niinpä Nuudeli valmistui lopultakin Supreme Premioriksi! Olen ihan kamalan ylpeä! On tässä laumassa moni muukin häntä kerännyt titteliä ja toistakin, mutta armaan mustaan uran huipennus vain tuntuu tosi hienolta!
Sunnuntaina veteraani olivat Olga Komissarovalla, joka hurmaantui parasta charmiaan näyttävästä Nuudelista niin kovasti, etteivät Oin kovimmatkaan yritykset enää vieneet sen voittoa. Päivän väri oli musta, Nuudeli sekä SP että KP-veteraani!
Kuva: Mirka Kivilahti
Isrok-viikonloppu veteraanien kanssa oli aivan ihana! Oli mahtavaa viettää laatuaikaa Oin ja Nuudelin kanssa ihan keskenämme. Niillä tuntui olevan tosi kivaa näyttelyssä, kumpikin puski ja kehräsi ja haki huomiota, kertakaikkiaan iloitsivat saadessaan olla mukana! Näyttelyn jälkeen olen ollut hieman apeana. Tajusin, että ne ihan tosiaan ovat pian kahdeksanvuotiaita. En pidä 8-vuotiasta kissaa vanhana, etenkään noita, kun ne tuntuvat ikäistään puolet nuoremmilta, mutta surullinen fakta on, ne tuskin elävät toista kahdeksaa, niin kovasti kuin toivonkin. Oi ja Nuudeli eivät ole täällä aina. Ne ovat minun ensimmäiset itämaiseni, ja joka suhteessa suurimmat ja tärkeimmät kissoistani. Niitä ei voi korvata. Vaikka päätinkin jo kauan sitten, että Nuudelin jälkeen meillä on aina musta itämainen, en elättele pientäkään toivoa siitä, että löytäisin Nuudelin jälkeen toista, joka voisi olla yhtä erityinen. Sen sijaan voin toivoa aikanaan löytäväni mustan, joka olisi omalla tavallaan erityinen. Ja sinitäplikäs...sinitäplälle Oin jälkeen minulla olisi niin hirmuiset vaatimukset, etten edes yrittäisi. Ei enää toista sellasista, ellei sitten kohtalo tuo luokseni jotain todella erityistä kissaa. Ennen kaikkea toivon, että saan pitää nuo Aidot ja Oikeat luonani vielä hyvin kauan aikaa, koska ne kertakaikkiaan vain ovat parhaat Murokissat maailmassa. <3 Kuva on vanha, mutta niin alkavat olla kissatkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti