Yhden aikakauden loppu

En ole päivittänyt blogia aikoihin, pahoitteluni siitä. Tuntuu, ettei ole ollut kerrottavaa. Nyt on. Näyttelykuulumisia ja muitakin. Aloitetaan näyttelyistä.

23.-24.11.13 oli Helsingissä TICA-näyttely, jonne lähdin Marsun ja Hyypiön kanssa. Aivan viime metreillä mukaan ilmoitettiin myös Oi. Riittävän yöunen maksimoimiseksi lähdin matkaan jo perjantaina, ja suuntasin Lahteen Saran nurkkiin pyörimään. Olin perillä vasta kymmenen hujakoilla, ja koska iltaohjelmaan kuului evästämistä ja juoruilua, ei unta totuuden nimessä tullut yhtään sen enempää kuin jos olisin lähtenyt matkaan vasta aamulla.

Helsinkiin kuitenkin selvittiin. Kyseinen TICA-show oli minulle kolmas laatuaan, mutta olin ihan yhtä pihalla kuin kahdella ekallakin kerralla. Keskityin yhteen asiaan: seuraamaan kissojeni numeroiden ilmestymisiä ja katoamisia, ja kuskaamaan otuksia sen mukaan. Tämä osoittautui hyväksi strategiaksi, kissat olivat läpi viikonlopun siellä missä pitikin. Loput varmaan ehtii opettelemaan myöhemminkin. :D

Hyypiö ei viikonloppuna pistänyt parastaan. Lauantaiaamuna makkariin rynnäkön tehneet Saran rex-pennut (ja jokunen aikuinenkin) mahdollistivat Hyypiön ahmintajuhlat, ja se kärsi ähkystä läpi koko lauantain ollen hyvin kyrpiintynyt ja vähän nuupallaan. Sunnuntaiksi se onneksi piristyi jo. Eipä sillä, vaikka pikkukikkura olisi innoissaan heitellyt tuomareiden edessä voltteja, ei se olisi pärjännyt sen paremmin, sillä sitä vastassa olivat äippä Raija ja isoäiti Maggie. Aikuisten rouvien seuraan minikihara oli vähän turhan keskenkavuinen pitkälti alle vuoden ikäisenä rimpulana. Niinpä se julmasti rankattiin kolmesta rexistä viimeiseksi miltei aina, vain yksi tuomareista nosti sen kakkoseksi. Hyttynen ei siis päässyt pisteillä keulimaan, mutta näytti kyllä koko maailmalle olevansa äitinsä kopio! :D

Kuva: Heikki Siltala

Marsu yllätti lauantaina kiipimällä heti ensimmäisessä kehässään finaaliin ja peräti kolmannelle sijalle siellä (sikäli kuin oikein muistan), mutta se jäi sille koko viikonlopun ainoaksi finaalipaikaksi. Marsu otti näyttelyn tyynesti. Se törötti häkissään just niin kummastuneen näköisenä kuin vain punainen osaa, ja taipui nöyrästi kaikeen, mitä siltä haluttiin, koska ei tajunnut, että kieltäytyminen on vaihtoehto. Höpönen pieni Marsu. Kamalan komealta se siellä näytti, Marsu on kehittynyt ja kypsynyt hienoksi! <3 Kuva: Heikki Siltala

Viimetinkaan mukaanotetulle Oille viikonloppu oli hieno. Ensinnäkin rouva Sinitäplä oli kovasti onnellinen päästessään reissuun, ja kehrusti ja leipoi ja puski läpi koko viikonlopun, ja toiseksi se myös pärjäsi yllättävän hyvin. Muut tuomarit eivät vihreiden silmien lumoon langenneet, mutta jenkkituomarille ne toimivat! Se täti pisti Oin finaaliin useamman kerran kehissään, häntäsijoille, mutta kummiskin. Ja Oi oli onnellinen, häntä huomioitiin, kehuttiin, ihailtiin. Messuhallin täydeltä ihastelijoita! Se passasi Oille, ja Oi pisti parastaan.

Kuva: Katja Patrikainen

TICA-reissun saldo lyhyesti: ei titteleitä Hyypiölle, ei välttämättä Marsullekaan, mutta Oille ainaskin jotain. Joo, en laskenut pisteitä! :D

Pari viikkoa myöhemmin oltiin jo sitten tutulla maaperällä: Kuopiossa Isrokin näyttelyssä! Tein päätöksen, että se jäi viimeiseksi Fifé-näyttelyksemme, ainakin toistaiseksi. Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan, mutta siinä kattojärjestössä ja erityisesti kotoisessa Kissaliitossa minua häiritsee tällä hetkellä liian moni asia, ja siksi päätin siirtyä TICAn puolelle. Se ei vielä tunnu kodilta, mutta aion antaa sille mahdollisuuden.

Isrokin näyttely tietenkin meni, kuten saattoi odottaakin: oikein sujuvasti ja viihtyisästi. Olen Isrokin järjestämistä näyttelyistä tykännyt aina kovasti, minä vain viihdyn niissä hyvin. Niin nytkin. Ja kissat myös. Siitä huolimatta, että häkkipaikoilla oli kylmä, ja arvostelupöydältä kissat näkivät portaille, joita mukanani olevat Oi ja Nuudeli kumpikin pelkäsivät. Kumpkin kissa oli koko viikonlopun tosi hyvällä tuulella, ja emäntänsä samoin.

Nuudeli oli lauantaina Kristina Rautiolla, ja sai toiseksi viimeisen CAPSinsa ja oikein mukavat arvostelut. Kivojen arvostelujen lisäksi sain kuulla jotain, mikä tipautti leukani lattiaan asti. Rautio nimittäin ilmoitti, että vaikka Nuudeliin tarvittaisiin lisää sitä, tätä ja tuota, on se kuitenkin kaikin puolin standardinmukainen kissa, mutta ei me sellaisia enää haluta! Teki kovasti mieli kysyä, että mitähän virkaa sillä standardilla sitten on? Miksi tuomareiden ja kasvattajien tarvitsee se tuntea, jos siitä voi viis veisata, jos siltä tuntuu? Sehän toki on jo kauan ollut sekä tiedossa että näkyvissä, että standardi on toissijainen ohjenuora tuomareille, ainakin mitä itämaisiin tulee.

Oi oli lauantaina Marek Chadaj´lla, joka ei näemmä tykännyt parastaan pistävästä sinitäplästä yhtään. Tyypistä ei sinällään mussuttanut kamalasti, kun näki kyllä kissan iän, mutta kissan väri ja kontrasti olivat herran mielestä kamalat. Liian tumma sininen, surkea kontrasti, tp-valinnassa nimitti jotain ominaisuutta peräti standardinvastaiseksi, joskaan en ottanut selvää että mikä. Oi sai haukkuja koko rahan edestä, mutta siitä viis. Oikkuhan on kerännyt pelkkiä kunniamainintoja jo kauan, ei ole mitään menetettävää! :D Ja tuomarioppilas sentään rouvasta tykkäsi.

Veteraanit kävivät lauantaina Kristiinan pöydällä, ja saivat aivan ihanat arvostelut! Olen huomannut, että vetskuarvostelut ovat aina tosi kauniita ja mukavia, ja tykkään niistä kovasti. Rautio tykkäsi Muroja verratessaan, että Nuudeli on teknisesti joka suhteessa Oita parempi, mutta Oissa on se jokin VAU-efekti, ja niinpä Oista leivottiin KP-veteraani lauantaille! <3 Sunnuntaina tuomarit olivat kissoilla toisinpäin, eli Oi Kristiinalla ja Nuukku Marekilla. Oi sai aivan ihanat arvostelut tehtyään heti alkajaisiksi kunnon peliliikkeen ja tungettuaan tuomarin syliin, ja viihtyi tapansa mukaan pöydällä ja TP-valinnassakin, vaikka hävisikin TP:n yhtään nurisematta hienolle Dumballe. Sinitäplärouva oli iloinen ihan vain saadessaan olla paikalla, ja sai täplistään Rautiolta ihan päinvastaisen arvion kuin Chadaj´lta. Niinhän se menee. Yksi tuomari on tyytyväinen, jos itämaisesta löytää jonkun kuvion kun tarpeeksi kaukaa katsoo ja siristää silmiään (Oin kohdalla ei sentään tarvitse ihan siristellä :D), toiset vaativat hyvää kontrastia. Kuva: Mirka Kivilahti

Marekin arvostelua minä jännäsin Nuudelin kanssa kamalasti: viimeinen serti! Saadaanko? Marek antoi tuomarioppilaan hoitaa arvostelun, ja oppilas lähti aika tiukalla linjalla arvostelemaan. Marek onneksi välillä muistutteli, että kissa on liki kahdeksanvuotias, joten se ei voi eikä sen kuulukaan näyttää samalta kuin tämän hetken paneelistarat. Viimeinen serti napsahti ilman nurinoita, ja niinpä Nuudeli valmistui lopultakin Supreme Premioriksi! Olen ihan kamalan ylpeä! On tässä laumassa moni muukin häntä kerännyt titteliä ja toistakin, mutta armaan mustaan uran huipennus vain tuntuu tosi hienolta!

Sunnuntaina veteraani olivat Olga Komissarovalla, joka hurmaantui parasta charmiaan näyttävästä Nuudelista niin kovasti, etteivät Oin kovimmatkaan yritykset enää vieneet sen voittoa. Päivän väri oli musta, Nuudeli sekä SP että KP-veteraani!

Kuva: Mirka Kivilahti

Isrok-viikonloppu veteraanien kanssa oli aivan ihana! Oli mahtavaa viettää laatuaikaa Oin ja Nuudelin kanssa ihan keskenämme. Niillä tuntui olevan tosi kivaa näyttelyssä, kumpikin puski ja kehräsi ja haki huomiota, kertakaikkiaan iloitsivat saadessaan olla mukana! Näyttelyn jälkeen olen ollut hieman apeana. Tajusin, että ne ihan tosiaan ovat pian kahdeksanvuotiaita. En pidä 8-vuotiasta kissaa vanhana, etenkään noita, kun ne tuntuvat ikäistään puolet nuoremmilta, mutta surullinen fakta on, ne tuskin elävät toista kahdeksaa, niin kovasti kuin toivonkin. Oi ja Nuudeli eivät ole täällä aina. Ne ovat minun ensimmäiset itämaiseni, ja joka suhteessa suurimmat ja tärkeimmät kissoistani. Niitä ei voi korvata. Vaikka päätinkin jo kauan sitten, että Nuudelin jälkeen meillä on aina musta itämainen, en elättele pientäkään toivoa siitä, että löytäisin Nuudelin jälkeen toista, joka voisi olla yhtä erityinen. Sen sijaan voin toivoa aikanaan löytäväni mustan, joka olisi omalla tavallaan erityinen. Ja sinitäplikäs...sinitäplälle Oin jälkeen minulla olisi niin hirmuiset vaatimukset, etten edes yrittäisi. Ei enää toista sellasista, ellei sitten kohtalo tuo luokseni jotain todella erityistä kissaa. Ennen kaikkea toivon, että saan pitää nuo Aidot ja Oikeat luonani vielä hyvin kauan aikaa, koska ne kertakaikkiaan vain ovat parhaat Murokissat maailmassa. <3 Kuva on vanha, mutta niin alkavat olla kissatkin.

Ihme Hyypiö ja muita omituisuuksia, eli päivitys pitkästä aikaa

Koska blogin päivitys on unohtunut, nyt sitten kaikki yhdessä pötkyssä. Romaania pukkaa!

Kuten luultavasti kaikki jo tietävät, toukokuun alussa Lauma sai lisäystä cornish rexin muodossa. Cornari oli pitkäaikainen haaveeni, ja kun Lisko lähti Sateenkaarisillalle, se jätti aukon johon ei ihan mitä tahansa kissaa soviteltaisi. Kun lempi-rexilleni Raijalle oli Lahdessa tulossa jälkikasvua, päätin että nyt sitä kiharaa sitten. Pitkän jännityksen jälkeen Raija teki yhden ainoan kollipennun, jonka Sara päätti myydä minulle. Pieni kissa oli Hyypiö. Nimi on peräisin kauan sitten nähdystä unesta, jossa sain Saralta yllätyslahjaksi cornish rexin ja nimesin sen Hyypiöksi.

Mini-Hyypiö morjestaa

Luulin, etä taloon tulee taas kissanpentu, eikä sen kummempaa. Olinpa väärässä! Hyypiö on ihan kumma eläjä, eikä siihen päde tasan mikään, mikä itämaisiin pätee, ihan ruokinnasta alkaen. Ruokintapuolen on Hyypiön kanssa saanut opetella ihan alusta uudelleen. Siinä missä nelosen pennuille on saanut kantaa ruokaa eteen niin paljon kuin ne vain haluavat syödä, Hyypiön annoskokoa on pitänyt vahtia. Pentu kyllä söisi kaiken, mitä eteen kannetaan ja kavereidenkin ruuat sen lisäksi, mutta kärsisi sen jälkeen ähkystä ja/tai ummetuksesta ja voisi vuorokauden verran huonosti. Ensimmäiset pari viikkoa minä systemaattisesti liikaruokin otusparkaa kun en osannut sopeutua, ja ahne penturiepu oli alvariinsa kipeä. Sitten aloin pikkuhiljaa hoksata, miten toimia, ja ruokapuoli alkoi pelata siinä mielessä, että ähkyjä tuli harvemmin.

Hyp-Hyp ja lelu

Muu porukka otti pelottoman ja sosiaalisen pienen kissan tottuneeseen tapaan vastaan, ja elämä alkoi soljumaan aika kivasti. Ennen Juhannusta pyörähdettiin kissien kanssa Hankasalmella Kes-Kisissä. Olin vähällä perua koko reissun, sillä tunnen jotenkin vieraantuneeni koko hommasta, mutta lähdin kuitenkin hakemaan Nuudelille lauantailta sertin. Kylläpä olikin päivä! Mörkö oli vaihteeksi taas karmivan laiha ja surullinen näky tuomarinsa mielestä, mutta ekaa kertaa ikinä se oli myös hopea. Siis HOPEA! Mirka esitti kasvattinsa koska tahtoi, ja taisinpa muutenkin olla veteraanien kanssa arvosteluissa silloin, ja kyllä mulla naama venähti kun kuulin tuomarin terveiset. Että semmoista. Nuudeli sen sijaan sai Minna Kroghilta aivan huippuarvostelut ja sai sertinsä, lisäksi se oli Tuomarin Paraskin, ihan huippua! Oi taas veti veteraaneissa pisimmän korren, ja voitti ensin Nuudelin, joka Veikko Saarelan mielestä oli ikäistään nuorekkaamman oloinen (miten ikäloppu 7-vuotias kissa muka voi edes olla? Keski-ikäisiä otuksia!), ja pitkän arpomisen jälkeen voitti ilmeen mitalla myös Nasun. Aika ylpeä olen. Paneelissa Nuukku uusi Isrokin tempauksen, ja voitti Santun! Molemmat CornFlakesit siis lauantaina Kes-Kisissä BIS! <3 Fiksu Mörkötin

Koko lauantaipäivän arvoin, tulisko sunnuntaina ollenkaan kun vain Mörkö oli menossa laatuarvosteluun ja Murot pelkkiin vetskuihin. Aloin sitten lopulta ynnäilemään leimakorttien leimoja ja totesin, että BIS-ruusukkeet palauttamalla saisin kortin täyteen. Lisäksi minulle ehdotetttiin että ottaisin Hyypiön mukaan turistiksi, mikä oli oikeasti hyvä idea. Hyypiön TICA-paperit eivät olleet Kes-Kisiin mennessä vieläkään minulla, joten oli ilmeistä, ettei se ehtisi pentu-tai nuorten luokkaan. Saisi hieman harjoitusta turistireissulla kuitenkin. Niinpä pakkasin kissit matkaan myös sunnuntaina kera yhden ylimääräisen.

Nuu-Nuu

Sunnuntain näyttelytulokset olivat laihat: Murot hävisivät vetskuissa, mutta Minna Krogh kirjoitti Nuukulle taas aivan ihanat arvostelut, ja valitessaan Nasun sanoi minulle: "kyllähän sinä tiedät miten paljon minä siitä mustasta tykkään!" . Tiedän toki! <3 Mörkö sai Saarelalta hyvät arvostelut ja venyi helvetin pitkän arpomisen ja shown jälkeen TP:ksi asti, mutta paneelissa tuli odotetusti turpaan Dumbalta. Taisteli sentään tasapeliin saakka, mikä tuli yllärinä sekin. Hyypiö sen sijaan oli päivän sankari. Minikissa oli peloton ja reipas, ja kulki sylistä syliin kuin vanha konkari. Häkissä oleminen otti välillä päähän, kun tylsäähän se on. Kovasti ihmiset ihmettelivät sen kokoa, ja kieltämättä hämmästyin itsekin nähdessäni näyttelyssä Hyypiötä isompia pentuja, jotka olivat kuitenkin sitä nuorempia. Pääsin vilauttamaan Hyypiötä Mira Fonsenille, joka totesi että tyypissä löytyy mutta onpas kovasti pieni! Alkoi jo hieman huolestuttaa tuo Hyypiön koko, kai se tosiaan sitten on pieni kun kaikki niin sanovat? Jotenkin sitä oli kotona sitä katsellessaan ollut ihan sokea sille seikalle, että se on pieni, etenkin kun syömisen kanssa ei ollut ongemia. Näyttelyssä kotiutuessa totesin, että seuraavana päivänä olisi eläinlääkärireissun paikka. Marsu oli kastroitu näyttelyä edeltävällä viikolla, kun Suprelorin-sirun vaikutus oli kymmenen kuukauden jälkeen hiipunut siihen pisteeseen, että merkkaaminen taas alkoi. Toiminnan heikkenemisen oli saattanut nähdä jo kuukautta aiemmin, kun Marsu alkoi enenevissä määrin haastaa riitaa Nuudelin kanssa. Marsun pallit siis lensivät roskikseen. Näyttelystä kotiutuessa kuitenkin oli selvää, etä kissalle olisi syytä noutaa antibioottikuuri. Sen pussukat olivat turvoksissa ja toinen tihkui mätää, tulehtuneet siis. Marsu itse ei kylläkään tuntunut huomaavan, ja vauhdikkain ottein testasi sunnuntai-iltana näyttelyreissusta tuodut uudet lelut. Maanantaina lääkäriin mennessä nappasin Hyypiön mukaan. Tarkoituksena oli punnita se lääkärillä, sillä omat vaakasysteemini eivät olleet sopivia eläväisen hyttysen punnitsemiseen. Punnitustulos oli järkky: Hyttynen painoi vähemmän kuin meille tullessaan! Marsun pallit putsattiin ja se sai ab-piikin. Eläinlääkäri ystävällisesti tutki myös Hyypiön, vaikka sille ei ollut aikaakaan. Totesi että kissa ei ole laiha, eikä siitä löydy ulkoista vikaa. Painoahan sille kuitenkin pitää saada. Kerta ruoka maistuu mutta painossa ei tapahdu mitään, ruokavalio ei ole sopiva. Hyypiön ruokavalio vaihdettiinkin välittömästi. Se saa nyt erikoisruokia: herkkävatsaisen ja toipilaan eväitä, broilerin ja possun jauhelihaa sekä seitiä. Helposti sulavia, energiapitoisia ruokia. Pieniä annoksia usein. Uutta ruokavaliota on noudatettu kaksi viikkoa, ja näyttää siltä, että Hyypiö on ottanut kasvuspurtin jo tässä ajassa! Ilmeisesti se pystyy sitä evästä jo hyödyntämäänkin. Tarkoitus on käydä ensi viikolla taas eläinlääkärillä punnitsemassa se niin tiedetään, nouseeko paino oikesti. Pojat pesupuuhissa

Hyypiö putsaa Oita

Hyypiön TICA-paperit tupsahtivat lopultakin postilaatikkoon viikko sitten. Tällä hetkellä pohdin, rekisteröinkö sitä Kissaliittoon ollenkaan. Jotenkin tuo näyttelyharrastus ei minua jaksa tällä hetkellä kiinnostaa. Pidänkin näyttelytaukoa loppuvuoteen asti. Marraskuussa lähdetään ticailemaan, ja joulukuussa toivottavasti saadaan Nuudelista Supreme Premior. Tällä hetkellä on ihanaa vain olla kotona ja nauttia kissoistaan. Hyypiö on elävöittänyt Laumaa ihastuttavasti. Se on valtavan reipas ja sosiaalinen, ja sillä riittää pokka mihin vain. Se rakastaa ihmisiä, mutta ihan erityisesti minua. Se on olkapäälläratsastaja, paidanallanukkuja, tissinvälikissa. Hyypiö on itse kauhean vakava pentu, ja elämä on täynnä haasteita ja pettymyksiä, kun ei aina saa tahtoaan läpi tai pääse sinne mihin haluaa. Pettymystä kailotetaan suureen ääneen. Hyypiö puhuu enemmän kuin itämaiseni. Sillä on paljon asiaa, joka huudetaan. Ei miu´uta sievästi keskustelusävyyn, vaan huudetaan. Vakava nuorimies on ihan järkyttävän hauska elukka. Oikea hyvänmielen kissa, ei sitä voi katsoa suu mutrussa! Kyllä se on ihan selvää, ettei Hyttynen jää rotunsa ainoaksi edustajaksi!

Hyypiön Paha Silmä!

Nuudelin viikonloppu

Lauma on näyttelyiden osalta viettänyt hiljaiseloa jo tovin. Ei vain jotenkin ole ollut intoa. Tämäkin näyttelyvuosi pääsi starttaamaan vasta nyt huhtikuun puolivälissä, Isrokin näyttelyssä. Lähinäyttelyä ei väliin jätetä! Osallistumiseen kannusti myös ihan uusi juttu: Murot pääsivät korkkaamaan veteraaniluokan!

Nuudeli ja Oi täyttivät tässä alkuvuonna kumpikin 7 vuotta. Kummallista ajatella niitä veteraaneiksi, kun kissat ovat parhaassa kunnossaan ikinä: timmejä, lihaksikkaita, virkeitä ja ilmeisen onnellisia ja balanssissa. Vanhoja? Pyh! Keski-ikäisiä, parhaimillaan! Vaan vetskuihin ne silti ilmoitettiin.

Lauantaina normiarvostelu oli meille ihan uudella tuttavuudella, Hans Lindbergillä. Mukavan oloinen mies, ja käsitteli kissoja kauniisti. Erehtyi tosin väittämään, etteivät Nuudelin silmät ole vihreät, mikä sai minut ensimmäistä kertaa väittämään vastaan tuomarille (vaikka eihän tuomarille saa puhua, mutta oli pakko!). Minä olen ensimmäisenä valmis alleviivaamaan kissojeni viat, ja olen monesti hymähdellyt seteleissä oleville kehuille ominaisuuksissa, joita en itse näe (kuten että Möröllä on suora profiili, hahaha!), mutta Oin ja Nuudelin silmienväriä en siedä haukuttavan. Niillä kahdella se silmienväri on se yksi ainoa upea ominaisuus muuten vaatimattomissa kissoissa. Joka tapauksessa, Nuukku sai sertinsä ja ajattelin että sen osalta päivä oli tässä. Oi sai silmien väristään jo kehuja ("This one has MUCH better eye color!") ja mukavan arvostelun muutenkin, vaikka Vau-efekti jäi selvästi syntymättä.

TP-valinnassa kävi sitten kummasti. Nuukulla oli vastassa moninkertaisia BIS-kissoja, punatäplikäs Ukko ja Osmo-syssi, jota itse arvailin voittajaksi. Tuomari katsoi kolme kissaa läpi, sanomatta sanaakaan, ja viimeisen, eli Nuukun, kohdalla osoitti sen olevan voittaja. Edelleen vaiti. Nuukku, kissa jolla ei ollut vihreät silmät, meni paneeliin itseään tasokkaammassa seurassa. En tiedä miksi, mutta olin ihan hurjan iloinen! Oi hävisi oman valintansa hieno mustaa ja kaiken mahdollisen voittanutta Sakuraa vastaan, ihan niin kuin kuuluikin. Mutta Snuu paneeliin! <3

Ensimmäisen vetskuarvostelunsa Murot saivat jaana Jyrkiseltä. Kumpikin sai kovasti kehuja, ihan erityisesti Nuudeli sykähdytti. Mutta kun vastassa oli suloinen veteraani (13-vuotias, ihan OIKEA veteraanikissa!) Nasu, ei minun hännilläni ollut mahdollisuuksia. BIS-vetskuksi tuli se ainoa ja oikea, Nasu.

Paneelissa Nuudelilla oli vastassa Mirkan sininen Santtu, jonka nominoi Vera Vasilieva. Miten mielettömän rento ja huoleton kissa! Ja miten hienosti se esiityy! Nuudeli venyi noin kymmenen sekuntia, sen jälkeen alkoi käärmetanssi. Venyminen ei oikein ole minun kissojeni juttu, valitettavasti. Lienee treenin puutetta. Arvelin, että tuomariäänet saattaisivat mennä tasan ja että Jyrkinen ratkaisisi jommallekummalle. Sen sijaan päätös oli yksimielinen, ja voittaja musta! Nuudeli! Voi riemua! Varkauteen ajettiin iloisena!

Sunnuntaina kaikki olivat Vesna Riznar-Rezeticillä, joka ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, eikä noussut siihen kastiin nytkään. Kissoissani oli liian vähän sitä, tätä, ja tuota, ja liika tämmöistä. Ei hyvä. Mut ihan kiva silmienväri! Eipä ollut ylläri, että TP-valinnassa minun kissani nakattiin ekana pihalle. Vesnan valinta kastraattiurokseksi oli Mirkan Santtu, vähän huippua! Santtu oli siis BIS, onnea Mirka!

Vesnan antamat surkeat arvostelut masensivat mieltä (ainahan se risoo jos tuomari ei ymmärrä oman kissan hienoutta :D ). Varsinaisen arvostelun lisäksi kävimme rinnakkaisarvostelussa. Tuomarioppilaan pöytä oli melkein suoraan portaikon edessä, ja minun kissani, jotka eivät ole ennen tätä päivää pelänneet missään näyttelyssä, löivät hänen pöydällään maihin ja luikersivat pelokkaina, ilmeisesti ne rappuset ja siinä kulkevat ihmiset kammottivat. En sitten antanut kissojani hänen TP-valintaansa, totesin että ovat sen tuomaritutkinnon eteen pelänneet riittävästi ja saa tehdä nominointinsa ilman niitä. Sen sijaan me menimme veteraaniarvosteluun.

Sunnuntain vetskut olivat lauantaisella tuomarilla, Hansilla. Koska Hans tykkäsi mustista ja oli Nuukun jo kertaalleen nominoinut, tiedossa oli, että Nuukku vie BIS-vetskun pystin, sillä Oi ja Nuukku olivat ainoat veteraanit. Kumpikin sai aivan ihanat hyvänmielen arvostelut (Nuukun setelissä luki tällä kertaa, että excellent GREEn eye color :D ). Kissoja verratessaan Hans totesi, että niin hieno kuin Oi onki, se ei pysty kilpailemaan Nuukkua vastaan. Niinpä Oi sai tyytyä kakkossijaan (ja vaikutti vallan tyytyväiseltä), ja Nuudelin kanssa pyörähdimme ensimmäistä kertaa paneelissa hakemassa Kategorian Parhaan Veteraanin palkinnon. Hieno, hieno Snuu! <3

Veteraaniluokka oli kyllä tavalliseen näyttelypäivään kiva lisä. Viikonlopusta jäi hyvä mieli. Isrok järjestää kyllä mukavia näyttelyitä, ja paikalla oli monta ihanaa tuttua, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Oli siis ihana avaus näyttelyvuodelle!

Yksi on joukosta poissa

Maanantai 26.11.2012 muutti Laumaa pysyvästi. Rakas Luikku Laikku Liskonen lähti Sateenkaarisillalle.

Liskon suu ei ollut täysin terve koskaan. Jo nuorena poikana siltä löytyi ylimääräisiä hampaita sen lisäksi, että sen selkäranka oli kaikkea muuta kuin oikean mallinen. Kumpikaan vika ei nuorena vielä vaivannut, mutta onni ei kauaa kestänyt. Terveen pinkki suu Liskolla oli viimeksi ehkä vuoden, kahden ikäisenä. Siitä eteenpäin se kärsi aina ja koko ajan ientulehduksesta, milloin lievemmästä, milloin pahemmasta. Vaivaa lääkittiin, hammaskiveä poistettiin, asian kanssa elettiin, mutta täysin kuntoon Liskon suuta ei missään välissä saatu. Lisko kuitenkin pärjäsi. Vuosien mittaan, sairauden edetessä, päästiin eroon ylimääräisistä hampaista, sitten hammasluku laski normaalin alle. Aina tulehdus, aina pikkuisen kipeä. Mutta Lisko pärjäsi. Söi, leikki, oli oma itsensä.

Millainen Lisko sitten oli? Olenhan siitä täällä kertonut. Äänekäs ja kommunikoiva, aina kertomassa missä se on, mitä se tekee, ja kysymässä missä muut ovat. Lisko oli Lauman kissa. Kaikkien kissojen ystävä. Yleiskissa. Toimi muiden kanssa minkälaisessa kombossa hyvänsä. Diplomaatti ja rauhanturvaaja, joka rauhoitteli muiden kiistoja reagoimatta itse provosointiin ja riidanhaastamiseen. Lyhyesti sanottuna: Lisko oli kissa joka rakasti kissoja.

Lisko rakasti suurella sydämellä. Onnellisin se oli kissaporukassa, kun sai uinua kasassa ja laskea päänsä kaverin lämpöiselle massulle. Kaikki kissat käyttävät lämpöhakuista teknologiaa, mutta Lisko rakasti lämmintä eniten. Se oli mestari löytämään lämpöiset nukkumapaikat: päällä olevan astianpesukoneen päällinen, Pleikkarin taakse jäävä lämmin tila, peittojen aluset, tyynynpäällisen sisus, kodinhoitohuoneen lämmitetty lattia. Mutta ennen kaikkea toiset kissat. Nukkuessaan toisten kanssa Lisko hymyili.

Ystävien ja lämmön lisäksi Liskon elämässä oli vielä kolmas Tärkeä Asia. Liskohan oli maailman huonoin saalistaja eikä olisi henkensä pitimiksi saanut kiinni mitään. Tämä pikkuseikka ei estänyt Liskoa muuttumasta Petoeläimeksi, kun se sai lihaa. Lisko rrrrakasti lihaa! Erityisesti karjalanpaistilihoja. Ja niiden piti olla isoja könttejä, sellaisia joita voi raadella ja raivokkaasti puolustaa. Liskon lihansyönti oli äänekästä. Muut kissat hädin tuskin uskalsivat omille kupeilleen mennä, kun Lisko suuriäänisesti julisti että tässä on Hänen Saaliinsa ja Hän On Valmis Puolustamaan Sitä Väkivalloin. Liskon kipeää suuta säälien pilkoin muutaman kerran Liskolle lihan pikkuruiseksi silpuksi, joka olisi helppo syödä. Lisko ei edes vilkaissut sitä. Ei vahingossakaan. Petoeläimet eivät syö mössölihaa, se sanoi, ja ajoi muut kissat kupeiltaan ja alkoi raivokkaasti jyrsimään tervesuisille tarkoitettuja lihoja. Laiskoja kun ovat, tervesuiset tyytyväisinä larppivat Liskon tilsityt lihat ja painuivat sitten nukkumaan, jättäen Liskon puolustamaan saalistaan maailmaa vastaan noin yleisellä tasolla.

Lisko ja kanansiivet

Lisko eleli ja pärjäili kipeän suunsa kanssa vuosia. Välillä käytiin huoltamassa suuta, yleensä hammasluku väheni noilla reissuilla. Tämä viimeinen vuosi oli kuitenkin kaikenkaikkiaan paljon aiempia hankalampi. Huonoja aikoja oli enemmän kuin aiemmin. Lisko söi huonosti. Se ei laihtunut, mutta sillä olisi ollut varaa lihoa. Viimeisinä kuukausina Lisko ei tainnut olla koskaan kylläinen. Se ei voinut syödä niin paljon, että olisi tuntenut olonsa kylläiseksi. Välillä suu oli niin kipeä, ettei se syönyt ollenkaan. Näinä päivinä se ei pelkästään jättänyt syömättä, se pakeni kupilta ja meni piiloon. Sitä oli sydäntäsärkevää katsoa. Etenkin, kun ruoka-aikojen ulkopuolella kissa oli niin täysin oma itsensä: ystävällinen, sosiaalinen, tyytyväisen oloinen, kehräävä ja rakastava. Sitä katsoi ja mietti, onko se onnellinen. Voiko se olla.

Viimeinen kuukausi oli syömisten suhteen taistelua. Lisko oli urhea, se oli reipas, se oli sinnikäs. Mutta se oli kipeä. Ihan kamalan kipeä. Tiesin mitä sen suussa täytyy olla meneillään. Raskain sydämin varasin eläinlääkäriajan. Kuvataan suu. Jos tilanne on se, mitä pelkään sen olevan, on aika tehdä päätöksiä.

Lisko kehräsi, kun nostin sen syliin ja laitoin boksiin. Se oli kevyt ja luiseva, se oli laihtunut sittenkin. Eläinlääkärissä Liskoa jännitti kovasti, mutta se ei hätääntynyt. Se luotti. Annoin sille boksista sen oman pesä johon asettua, ja Lisko kävi siihen ja oli aivan rauhassa eläinlääkärin tutkiessa. Kipeä on, totesi eläinlääkäri katsoessaan Liskon suuhun. Lisko rauhoitettiin ja vietiin kuvattavaksi. Eläinlääkräin kommentti kuvista oli karua kuultavaa: noissa kuvissa näkyy huomattavasti vähemmän juuria kuin tuolla kissalla on hampaita.

Vaihtoehdot olivat vähissä. Loputkin voitaisiin poistaa. Suusta tulisi terve ja kivuton, mutta hampaaton. Jos pöydällä olisi ollut kuka muu hyvänsä Laumasta, olisin hetkeäkään miettimättä todennut että selvä, nypi pois vain. Ne muut kyllä eläisivät onnellisina ilman hampaitakin, niistä kukaan ei ole erityisesti lihan perään ja ruokailevat mössöllä enemmän kuin mielellään hampaiden kanssakin. Mutta Lisko? Lisko ilman karjalanpaistia? Millainen elämä se Liskolle olisi? Puolielämää. Olemassaoloa. Ja hampaiden jättäminen suuhun olisi jatkanut Liskon kipua. Oli mietittävä myös Liskon selkää. Se ei ollut kipeä vielä, mutta siitä tulisi kipeä. Kovasti kipeä. Ja mistäpä minä tiesin, vaikka selkä olisi jo alkanut vaivaamaan? Kun eläinlääkärikin piti päätöstäni hyvänä, sanoin Liskolle hyvästit ja annoin sen mennä. Lisko nukahti omaan pesäänsä, oman peiton alle.

5-vuotiaan kissan lopettaminen oli minulle elämäni rankin päätös. Olen aina sanonut, että mieluummin lopettaa eläimen liian aikaisin kuin liian myöhään, eläin ei siitä kärsi. Mutta miten vaikeaa tuo päätös oli tehdä rakkalle otukselle! En kuitenkaan kadu. Ei ollut reilua, että jokin niin yksinkertainen ja tärkeä asia kuin syöminen teki Liskolle kipeää. Enää ei satu. Lisko on turvassa. Lauma on kuluneen vajaan parin viikon aikana ollut ymmällään. Kun lopetusta seuraavana päivänä hain Liskon uurnan ja pesän klinikalta, pesä sai aikaan reaktioita. Se tutkittiin tarkkaan, keskittyneesti. Oli selvää, että kissat tiesivät silloin, mitä tapahtui. Seuraavana yönä Mysti, joka oli Liskon kanssa läheisin, omi tuon pesän itselleen, eikä kenelläkään mulla ollut siihen mitään asiaa, vaikka halukkaita olisi ollut. Sen yön jälkeen pesässä ei ole nukuttu.

Tätä kirjoittaessa Lauma on alkanut hakea normaalitilaa, ja minä myös. Yhä yritän jakaa ruoka-annoksen kuudelle kissalle, vaikkakuppeja on vain viisi. Yhä olen näkevinäni ja kuulevinani Liskon siellä täällä. Me kaikki kuitenkin eheydymme, kuten kuuluu. Elämä jatkuu. Lisko ei kuitenkaan unohdu, eikä se jätä meitä koskaan. Pieni mustavalkoinen kissa kulkee Lauman mukana aina.

Lisko luotti minuun viimeiseen asti. Sen hienompaa kiitosta en voi näistä yhteisistä vuosista saada. Kiitos, Lisko.

Tiimejä

Onni on oma Lauma. Lauma on joukko kissoja, jotka elävät ja toimivat yhdessä. Ne ovat Lauma, mutta laumassa on myös pienempiä liittoumia. Sydänystäviä, sielunkumppaneita. Näin meillä.

Oi on Lauman kuningatar, ja sillä on merkittävät välit kaikkiin talouden kissoihin. Joihinkin silti läheisemmät kuin toisiin. Esimerkiksi lauman uusin tulokas, Marsupilami, on Oille Erityinen. Porukas ainoat täplikkäät kehittivät lämpimän ystävyyssuhteen ja Oin osalta ehkä äidillisenkin suhtautumistavan heti sen jälkeen kun Oi oli päässyt yli halustaan piestä uudesta, pienestä kissasta ilmat pihalle. Oi ja Marsu kulkevat nimellä Täplät, ja ne rakastavat toisiaan kovin. Ne nukkuvat yhdessä ja pesevät toisiaan, ja Marsu viettää paljon aikaa Oin vierellä. Niillä näyttää olevan oma pieni Täplikkäiden Kissojen Maailmansa, jonne ei muilla ole pääsyä.

Tässä kuvassa Marsunen on vielä aivan pieni kissa. Vaikka se on nykyään jo iso kollinrohjo, on se yhä Pieni, ja välit Oihin samat.

Kuningatar Oi on erityinen tukipilari myös kahdessa muussa parivaljakossa. Mörkö-Keijun kanssa ne ovat Tytöt, ja niillä on aivan omat juttunsa. Oi on huolehtiva, vakavakin isosisko, kun taas Mörkö on yksinkertaisen hilpeä ja elämään huolettomasti suhtautuvat pikkusisko. Kuten Marsunkin kohdalla, Oi pitää huolta nuoremmastaan. Tytöillä on rakastavat välit, ja hyvin usein ne nukkuvat yhdessä, Mörkösen kehrätessä tyytyväisenä. Mörkö on varsinainen sosiaalinen perhonen, ja liihottelee Laumassa kevyesti ympäriinsä ollen Ylin Ystävä kaikille jotka näyttävät sitä tarvitsevan, ja niillekin jotka eivät näytä. Mörkö on Sosiaalinen, ja se Rakastaa Kaikkia. <3

Oin tärkein kissa maailmassa on kuitenkin Nuudeli. Ne olivat Ensimmäiset, ja ne ovat sukua, ja tämä näkyy. Oi ja Nuudeli kulkevat yhteisnimellä Murot tai Murokissat (CornFlakesista vääntäen), ja niiden välinen ystävyys, luottamus ja rakkaus ovat kiveen kaiverretut. En kykene uskomaan, että noita kahta voisi mikään erottaa. Oin ja Nuudelin yhteistyö on saumatonta, ja ne ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Kun aikanaan toinen lähtee sateenkaarisillalle ensimmäisenä, tulee menetyksestä jäljellejääneelle kova paikka. Nämä ovat ne kaksi, joiden soisin elävän ikuisesti.

Nuudeli muodostaa tiimin myös Mystin kanssa. Nämä kaksi kulkevat nimellä Tummat Pojat, tai Tummajaiset. Kyseessä ei varsinaisesti ole kissojen välinen liittouma, vaan otukset on ämpätty tiimiksi lähinnä sillä perusteella, että etenkään hämärässä valaistuksessa niitä ei äkkisiltään erota toisistaan. Toki Nuukulla ja Mystillä on historiansa. Kun Mysti oli pieni, Nuudeli rakasti sitä niinkin paljon, että Mystin hartiaseutu on edeleen täynnä valkeita karvoja. Poikien välit ehtivät tässä välissä olla kovinkin huonot Nuudelin kyllästyttyä hiljaiseen ja vaatimattomaan Mystiin, mutta suhteet on paikattu ja kissat ovat hyvissä väleissä keskenään ja nukkuvat tätä kirjoittaessani vierekkäin kiipeilypuussa häntien roikkuessa pesän ulkopuolella.

Tummajaiset mahtuvat sopuisasti yhdessä akvaarion päälle. Muille siinä ei tilaa juuri enää olekaan!

Entäs Lisko sitten? Se on aina ollut porukassa semmoinen irtonainen yksilö. Kahnauksien ja liittoumien aikoina Lisko on ollut Liittoutumaton, ja kellunut omassa kuplassaan hierarkian ulkopuolella. Kenelläkään ei ole koskaan ollut mitään sitä vastaan, ja Lisko tulee toimeen kaikkien kanssa. Se on Yleiskissa, luiskahtaa vaivatta porukkaan kuin porukkaan, ja hyväksytään aina mutinoitta kissakasaan, vaikka pesä olisikin jo täpötäynnä. Lisko monesti toimii myös rauhoittavana osapuolena. Jos vaikka kaksi kissaa on nahistellut keskenään ja ne pitävät närää toisileen, ne sopivat silti samaan pesään, jos Lisko on siellä myös. Koska Lisko ja Marsu ovat kooltaan porukan pienimmät, ne kulkevat yhdessä nimellä Pienet Pojat tai Pikkupojat.

Murokissat, Tummajaiset, Tytöt, Täplät, Pikkupojat. Vaikka porukka jakaantuu omalaatuisiin kuppikuntiin, ne muodostavat yhdessä Lauman. Laumassa ei ole tiukkaa hierarkiaa ja arvojärjestystä. Porukkaa johtaa kuningattaren arvovallalla Oi, oikeana kätenään Nuudeli. Muut kissat ovat enemmän tai vähemmän saman arvoisia keskenään, ja hierarkia elää koko ajan. Tavoitteenani on, että kaikki kissat ovat tyytyväisiä ja elävät stressitöntä, mukavaa elämää. Näytän siinä onnistuneen lopulta. Laumassa on ollut kriisinsä (itämaiset vs. maatukat, Lepakko vs. kaikki, Murot vs. Velho) ja kovat oppirahat on saatu maksaa. Opiksi on otettu. Tänä päivänä tunnen kissani läpikotaisin, ja tunnen niiden omituisuudet ja tarpeet. Osaan lukea lauman energioita, haistan ongelmat ennen kuin niistä tulee ongelmia ja selvitän ne. Osaan tämän, ja nyt se näkyy, lopulta. Kuusi kappaletta ilosia kissoja.

Minulla on ihana Lauma, joka toimii. Vuosikaudtn minua riivannut krooninen pentukuume äityy välillä häijyksi, mutta saahan sitä aina haluta vaikka mitä. Todellakin himoitsen vaikka minkä väristä ja mallista otusta itselleni, mutten tosissani. Tähän laumaan en tahdo tuoda ketään, tämä on nyt Tässä. Jos jossakin välissä tulee vastaan joku Pakko Saada-yksilö, sille on sitten yritettävä löytää sijoituskoti (näyttelykastraatille? No, miksei?). Kotiin ei ketään, täällä on tarpeeksi. Kaikille sydänystävä, lämmin massu johon päänsä kallistaa, ja aina riittää vielä joku syliinkin kehräämään. Täydellistä. Onni. <3 Vai eikö muka?

Näyttelykesä kuitattu

Viime viikonloppuna näyteltiin Kempeleellä, ja minun Laumani kesänäyttelykiertue on perinteisesti päättynyt siellä. Niin nytkin. Mukana olivat molemmat tytöt ja Marsu.

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun ajelin Pohjoiseen itsekseni, mutta matka oli silti viihdyttävä. Jostakin syystä tykkään ajella sinne päin, ja keli oli aurinkoinen ja matka mukava. Alkumatkan ajelin reippaasti, kunnes yhytin Mirkan ja Kirsin ja ajelimme sitten peräkkäin perille saakka.

Lauantaina Marsu ja Mörkö-Keiju olivat pitkästä aikaa Elena Noskovan arvostelussa, Oi taas meni Yan Roca-Folchilla. Marsu sai mukavat arvostelut, huomautettavaa tuli vain korvista ja leuasta, tarkemmin sanottuna niiden puutteesta. Allekirjoitan tuomion, kun ei ole niin ei ole! Marsulaisen roikkopallit herättivät tuomarissa huvittuneisuutta, ja Noskova kehotti arvostelua valokuvannutta nappaamaan kuvan kulkusistakin! :D Serti tuli ilman miettimistä, ja kutsu TP-valintaan.

Mörön arvostelu oli myös perussettiä. Noskova edusti vaihteeksi sitä tuomarityyppiä, joka ymmärtää suklaatabbynaamion päälle jotakin ja kiitteli kovasti sen naamiota ja kontrastia. Täti tuomari on Mörkösestä ennenkin tykännyt, joten en yllättynyt pyynnöstä TP-valintaan, vaikkeivat kommentit olleetkaan perushuttua hohdokkaampia ja kissan hoikkuudesta tuli taas maininta.

Yanin ensireaktio Oihin oli suurieleinen hämmästyminen - silmät tekivät taas vaikutuksen. Oi ei tyypiltään vakuuttanut mitenkään ihmeemmin, mutta silmiin tuomarin piti palata arvostelun aikana useammankin kerran ja kehui niitä yleisöllekin. Täpliäisellekin valintakutsu!

Oin TP-valinta oli samaan aikaan kuin Mörön arvostelu naapuripöydässä, joten yrittäessäni seurata molempia yhtäaikaa, menivät molemmat aika pitkälti ohi. Yanin TP meni Tintin kauniille sininaamiokasvatille, joten Oin päivä oli ohi. Mörkö puolestaan voitti omassa valinnassaan Tintin hienon Tyynen olemalla elegantimpi.

Marsun TP olikin sitten varsinainen yllätys. Noskova jätti kollien nominoinnin viimeiseksi, kun ei erityisemmin ollut tykännyt kummastakaan ehdokkaastaan. Varsinainen jymypommi iski, kun assari ilmoitti että Marsu on nominoitu suoraan! Vastassa olisi ollut aivan upea punainen balineesi Ruotsista. Oli sitten pakko käydä ruotsalaisilta kysymässä, mikö ongelma Noskovalla oli heidän kollinsa kanssa kun jätti sen nominoimatta. Syy oli yllättävä: kissa oli hukannut pallinsa! Kollilla on implantti, ja omistajallekin oli tullut yllätyksenä, että kaikessa hiljaisuudessa kissa oli hukannut toisen pallinsa. Minulle tuli täysin uutena tietona, että implantin kanssa voi käydä noin. Tiesin kyllä kulkusten voivan kutistua kastraattikollin rusinoiksi, mutta että kadotakin? Aina sitä uutta oppii. Silti suunnittelen Marsulle implanttia jos se kolliksi alkaa. Pallien kaatoamisriski ei huoleta, sillä kastraattihan siitä kumminkin vielä tulee. Toistaiseksi mennään kumminkin ihan luomuna.

Paneelissa oli kastraattitytöissä siis siiamit vastakkain. Marsua vastaan taas tuli megamakea Sultsinoiden syssikolli ja poikien osalta paneelin tulos oli sillä selvä. Näinhän se menikin, eli Marsu pöllytettiin 2-0 ihan kuten pitikin, ja kollivoitto Kuopioon. Tyttöjen kohdalla menikin vääntämiseksi, eli tasapeli tuli! Mörön vastapeluri on minun silmääni hyvin harmoninen ja kaunis neito, kun taas Mörkö on pelkkiä koipia ja korvia. Tasapelitilannetta ratkomaan pyydettiin Satu Hämäläinen, ja aikansa puntaroituaan hän suureksi ihmeekseni sitten valitsi Mörön voittajaksi!

Sunnuntaina päästiin sitten ihan eri tuomareille, ja rämmin näyttelyyn jo valmiiksi tappiomielellä. Mörkö ja Marsu nimittäin menivät Pam DeLaBarille, joka ei Möröstä ole ennenkään tykännyt, joten kehuja ei ollut odotettavissa nytkään. Oi taas päätyi Charles Spijkerin pöydälle. Edellisen kerran kohdatessaan eivät tuomari eikä kissakaan pitäneet toisistaan, joten fiilis ei ollut turhan riehakas.

Marsu meni Pam DeLaBarille ensin, ja sai hurjasti kehuja. Erityisesti superlyhyt ja vartalonmyötäinen turkki sai tuomarin lausumaan ennenkuulumattomia ylisanoja! Muutenkin tuomari tykkäsi, joten serti tuli ilman kitinöitä, kuten myös kutsu TP-valintaan.

Pamin arvostellessa Mörön viime kesänä Eryssä ongelmaksi muodostuivat korvat. Vuoden mittaan tuomarin silmä oli vissiin tottunut Fifé-kissojen CFA-kissoja överimpiin korviin, ja Mörön korvista ei tällä kertaa tullut kitinöitä. Mukavan arvostelun Mörkö sai, ja kutsun valintaan.

Pamin valinnassa paneeliin meni kovastikin korvakkaita, joten selvästi tuomari oli niihin jo tottunut. Marsu jäi valinnassa viimeiseksi ihan ansiokkaasti, vaikka sai siinäkin tilanteessa hurjan paljon kehuja ja kiitosta. Mörkökin hävisi samalle Tyynelle, jonka lauantaina voitti. Mörön valinnan detaljit menivät minulta täysin ohi, sillä jälleen kerran piti lykätä kissa assarin esitettäväksi ja painua esittelemään Oita omalle tuomarilleen. Selvästikään Mörön ongelma eivät olleet tällä kertaa liian överit korvat, mutta se, mikä sitten oli, meni kyllä ohi. Villi veikkaus että turkki ja profiili, nehän ne Mörön pahimmat heikkoudet ovat.

Charles Spijker ei viime kesän Isrokissa tykännyt Oista lainkaan, eikä kissakaan siloin tykännyt tuomarista. Nyt Oi oli hienolla tuulella, mutta tuomari ei lämmennyt. Charlesin naama suunnilleen venähti kun lykkäsin kissani pöydälle, ja nopeasti hän tarkasti setelistä että jaa kunniamainintaa hakemassa, eiköhän tämä ollutkin sitten tässä. Pyysi kumminkin odottamaan lähellä, sillä arvostelisi toisen kastraattinaaraansa Oin perään ja ottaisi TP:nsä niistä heti. Vastaan tuli jälleen Tintin kasvatti, tällä kertaa cremenaamio simsku. Tuomari ei tykännyt siitä yhtään sen enempää kuin Oistakaan, ja tuntui olevan tuskastunut nelostensa surkeasta tasosta. Emmittyään aikansa kumman huonon pistäisi paneeliin, päätti sitten laittaa sinne Oin. Ei ollut kovin juhlavaa, ei, vaikka täpliäisen nominoinnista iloitsinkin.

Paneelissa sitten selvisi, kuinka eri linjoilla sunnuntain tuomarit olivat. Ainoastaan (muistaakseni) vain aikuinen kolli valittiin yksimielisesti, kaikkien muiden kohdalla sai Satu Hämäläinen taas ratkaista tasapelin. Oin ja Tyynen tasapeli jännitti minua hurjasti. Vastahan ne olivat Poh-Kisissa TP:ssä vastakkain, ja Michaen Edströn silloin niukasti kallistui Oin puolelle. Olin aika varma, että Satu valitsisi Tyynen, kunnes hän alkoi vertailla kissojen ilmeitä. Silloin muistin, että vastahan Satu Oiskin arvosteli toukokuussa, ja vaikka nominoikin silloin Mörön, korosti erityisesti miten upeat silmät Oilla oli. Näitä ajatuksia läpikäydessäni tuomari julistikin voittajaksi Oin! Huimaa!

Harmittaa hieman, että seurasimme paneelia sellaisesta paikasta, ettemme nähneet tuomareiden äänestämiä numeroita. En siis tiedä, kuinka tuomarit äänestivät Oi vs. Tyyne-tilanteessa. Charles kyllä inhoaa Oita siinä määrin, että epäilen ettei kumpikaan tuomari äänestänyt omaansa, mutta arvailen vain.

Porok veti näyttelyn taidolla ja tyylillä, ja sunnuntaina pääsin kotimatkalle jo puoli viideltä ja olin kotona kahdeksalta. Näyttelykesä on meidän osaltamme nyt kuitattu. Nyt pitäisi vielä jotain keksiä syksyyn, ehkä. Porokkiin suunnataan taas ensi kesänä!

Tarinaa Tallinnasta, ta-daa!

Viikonloppu hurahti kissailumielessä muilla mailla, eli kyseessä oli perinteinen ulkomaan sertien metsästys Tallinnasta. Reissusta tuli hyvin jännä jo viikkoja ennen alkamistaan, kun ihmiskokoonpano, auto, kuski ja hotellikin vaihtuivat tuon tuostakin ja viikkoa ennen reissua ei ollut mitään käsitystä keitä oli lähdössä, millä ja missä nukuttaisiin. Lopulliseksi kokoonpanoksi vakiintui sitten minä ja Mirka, Marsupilami, Nuudeli ja Mörkö-Keiju sekä Mirkalla mukana Kirsin Leo ja Ruu. Minua suuresti jännitti kuskiksi joutuminen, sillä en ole ikinä aiemmin ajanut Tallinnassa.

Reissu starttasi torstaiyönä klo 02.00, kun Kirsi tipautti Mirkan pihaan. Tetrismestari-Mirka pakkasi Pörrin ammattilaisen ottein, ja reissuun päästiin aikataulussa. Tiet olivat hiljaisia ja matka Helsinkiin oli tapahtumaköyhä lukuun ottamatta peuraa, joka hippaili tiellä lentokoneiden varalaskeutumispaikalla ilman että minulla kävi mielessäkään että pitäisi jarrutella, en siis ehkä ihan pirteimmilläni ollut! :D Otuksesta päästiin kuitenkin ohi ilman draamaa, ja olimme check-in jonossa pari tuntia ennen sen alkua. Odotusaika meni joutuisasti höpöttelemällä ja nauramalla muille autoilijoille (nähtiin mm. crocs+villasukat -yhdistelmiä sekä perinteisiä vyölaukkuja sun muita). Lopulta auto laivaan ilman jännittelyjä. Koska laivamme lähti niin aikaisin (klo 8), Mirka oli varannut meille hytin. Kipitimme siis sinne suoraan autokannelta ja painuimme pehkuihin. Silmät aukesivat seuraavan kerran vasta Tallinnassa, ja on sanottava, että nukkuminen on kovasti miellyttävä tapa matkustaa!

Tallinnan päässä pääsin sitten tutustumaan paikalliseen liikenteeseen, joka minua oli niin kovasti kammottanut. Mirka on oiva kartturi ja apukuki, ja ohjasi minut varmasti ja vakaasti hotellille, joka sijaitsi peräti toisella puolella satama-allasta! :D Kissat hotlaan ja ei kun ulos! Keli oli ihana, ja kuljeskelimme pitkin satamaa ja sen kauppoja ja kulutimme aikaa istuksimalla vailla kiirettä. Oikein mukava tapa viettää päivää! Illan tullen sitten takaisin hotellille ja nukkumaan, aamulla näyttelyyn.

Ilman Mirkaa en olisi näyttelypaikalle selvinnyt, vaikka siellä on jo lukuisia kertoja käynyt, sen verran monen mutkan takana se oli. Perille selvittiin kuitenkin hyvissä ajoin, eikä eläinlääkärintarkastukseen tarvinnut kerrankin jonottaa kauaa. Häkit pystyyn, kissat sisälle ja odottamaan, että jotain tapahtuisi. Marsu ja Mörkö kävivät lauantaina Martin Kabinan pöydällä, joka olikin tiukka setä. Marsu sai kehuja, mm. turkki oli täydellinen, mutta silmienväri oli tuomarille ongelma. Serti tuli ongelmitta ja Marsusta näin Lauman eka International Champion, mutta Kabina varoitteli että silmienväristä voi tulla ongelmia ylemmissä luokissa. Tämä ei ollut minulle uutinen, toivoisin itsekin sille kissalle parempaa silmienväriä vaikka ne vihreät ovatkin, ja sitä näyttelytetään nyt pallien kanssa niin pitkälle kuin se pääsee, joka toivottavasti olisi GICiksi asti, Supremesta en uskalla vielä haaveilla. Marsua oli vastassa punanaamio siamilainen surkeimmilla pointeilla ja silmienvärillä mitä olen hetkeen nähnyt. Kabina tuntui jo vähän suunnittelevan Marsun nominointia kunnes näytti muistavan ettei hänen ole pakko nominoida kumpaakaan, eikä niin sitten tehnytkään. Hyvä juttu minusta! Jos kissat eivät tuomarin mielestä ole sen tasoisia, ei minusta pidä nominoida jotain niistä ihan vain siksi että olisi paneelissa kilpailua. Marsu sai sertinsä ja tittelinsä, joten olin enemmän kuin iloinen!

Mörkösen arvostelu oli minulle aika mysteeri. En saanut tuomarin mutinoista tolkkua puolistakaan, vain siitä että kissa on (taas) laiha (kunpa se olisi ahneempi!) ja että sillä on loistavat pointit. Mörkö oli tuomarinsa ainoa kastraattinaaras, mutta en oikein saanut selvää, mitä Kabina sanoi nominointia koskien. Koska tuomari kuitenkin sanoi sen hymyillen, oletin kissan olevan TP. Iltapäivällä löytyikin sille paneelihäkki, joten arvaus osui oikeaan!

Nuudeli kävi sitten Marina Vinkelin pöydällä. Snuu oli pitkästä matkasta huolimatta loistavalla tuulella ja puski kaikkea, ja Vinkel kehuikin sen luonnetta kovasti, ja tykkäsi pojasta muutenkin. Kutsu tuli TP-valintaan, jonka ennustin läpihuutojutuksi, kun vastaan tuli Mörön veli, hieno syssipoika Leo. Kyllä minulla leuka tipahti kun Vinkel nominoi suitsaitsukkelaan Nuudelin niistä kahdesta! Oli myöhemmin pakko käydä kysymässä tuomarilta että miksi ihmeessä hän noin valitsi, minusta kun TP meni vika osoitteeseen. Tuomari totesi, että hänen mielestään musta oli tänään harmonisempi. Olin vain että aha.

Pohdimme jo aamulla luetteloa lukiessamme, mitä mahtaisivat tehdä, jos nelosen paneelissa tuomariäänet menisivät tasan, kun koko näyttelyssä oli tasan kaksi neloskategorian oikeudet omaavaa tuomaria. Tämä selvisi, kun nuorten äänissä tuli tasapeli kun vastakkain olivat Katin Pikku-Kati ja paikallinen suklaanaamio. Voittaja arvottiin! Nuorissa voiton vei arvalla se paikallinen simsku, melko hohdokasta. Uroksissa BIS oli automaattisesti Kirsin Ruu, koska Kabina ei vaivautunut nominoimaan ketään, kuten ei nominoinut aikuista naarastakaan. Eipä sillä, ei minun Marsupilamistani olisikaan hienolle mustalle vastusta ollut! <3 Nuudelin kisa jännitti hirmuisesti. Vastakkain olivat Nuudeli ja Saran hieno hopeatiketti Garik. Olin varma että Garikille menee kun Nuudeli on mitä on, mutta yllätys oli melkoinen kun musta perkele vei molemmat äänet! Nuudeli oli aikanaan BIS ensimmäisellä Tallinnan matkallaan. Oikein sopivaa, että se oli sitä myös viimeisellään. Rakas Musta! <3 Mörköä vastassa oli suomalainen tabbynaamiobalineesi, jonka Vinkel oli saatellut paneeliin sanomalla ”katsotaan miten se sitten pärjää noine karvoineen” (Reilukerhosta, terve!). Vinkelin epäilyt balineesin menestyksestä osuivat oikeaan, Mörkö vei potin 2-0!

Lauantaina kisattiin Baltic Wave Cup, joten kaikki BIS-voittajat jäivät vielä oman kategoriansa Best of Best-kisaan, joiden voittajat sitten kisaisivat näyttelyn BOB-tittelistä ja Baltic Wave Cup-pystistä. Nelosten kohdalla ei sitten voittajaa saatu, sillä äänet menivät tasan simskunuoren ja Nuudelin (!!!!!!!!) välillä, ja siinä kohtaa ei onneksi sitten alettu arpomaan. Niinpä näyttelypäivä oli meidän osaltamme ohi.

Fifé-näyttelyn kanssa samaan aikaan, samassa hallissa, oli myös WCF-näyttely, joka tuli ihan totaalisena yllätyksenä, kun Felix ei ollut sitä mitenkään mainostanut. Sara sai Ljubansa livautettua kisaan mukaan jälki-ilmoittautumisella, ja pääsimme seuraamaan suurella mielenkiinnolla taas uuden kattojärjestön näyttelyä. WCF-näyttelyitä ei Suomessa ole suureksi harmikseni, sillä olisi mukavaa sitä kokeilla. Toisin kuin TICAssa tai CFA:ssa, WCF:stä saa ihan arvostelusetelin ja siellä nähtävästi tungetaan palkintoja kaikille joka välissä. Homma hoidettiin venäjäksi ja viroksi, joten olimme kaikki ihan pihalla, mutta kuuliaisesti taputimme oikeissa paikoissa. Ljuba menestyi upeasti ja putsasi pöydän Nuorten Erikoisringissä (vaimikäsenytoli), onnea Sara!

Näyttely venyi myöhään ja hotellilla olimme puoli kahdeksan tienoilla. Rimistä vähän evästä ja nukkumaan. Sunnuntaina meillä olivat samat tuomarit, ja pirunmoinen kiire, kun laiva lähti jo klo 16. Pitivätkö tuomarit kiirettä? No ei. Kello tuli kaksi ja arvostelut jatkuivat, vaikka lauantaina meille lupailtiin että koko näyttely olisi kolmeen mennessä ohi. Tuomareita alettiin hoputtamaan ja muut saivatkin hommansa valmiiksi, paitsi Kabina. Kabina arvosteli vielä kaikessa rauhassa ja kiireettä, kun paneelia alettiin suomalaisvoimin kasaamaan. Me emme valitettavasti ehtineet jäädä paneeliin kisaamaan vaikka sekä minulla että Mirkalla oli kaksi TP:tä, sillä laiva ei odota. Harmitti kyllä!

Mörön arvosteli sunnuntaina Marina Vinkel, ja kaikki oli hienoa ja very good ja super, ja TP napsahti saman tien. Myös Marsu kävi Vinkelin pöydällä, ja täti tykkäsi siitä paljon enemmän kuin Kabina. Silmissä ei ollut huomauttamista ja hieno poika muutenkin, vain vähän pitkä turkki (no ei ole, minusta) ja korvat saisivat olla isommat. TP:ssä tuli vastaan se lauantainen simsku. Tuomari selitti sen omistajalle pitkällisesti jotain venäjäksi, ja nominoi sitten Marsun. Olisihan se ollut kiva englanniksikin kuulla kun ei tuo venäjä minulta luonnistu, mutta TP on TP. Olen Marsusta kamalan ylpeä! IC ja TP samana viikonloppuna! Se nyt on päivänselvää, ettei Marsusta tule ikinä kategoriavoittajaa. Siksi onkin hienoa, jos joku sen joskus nominoi. Rakas Pupuankka! <3

Nuukku kävi Kabinalla, joka tykkäsi siitä kovasti ja totesi sen näyttävän vaaralliselta mutta olevan ihana luonteeltaan. TP meni tällä kertaa oikeaan osoitteeseen, eli Leolle. Nuudelin arvostelusta jäi tosi hyvä mieli, mukavaa että niin vanhan mallinen ja vaatimaton kissa saa niin paljon kehuja!

Paneelin alku venyi ja venyi ja venyi, ja meille oli pian hyvin selvää, ettei sinne parane jäädä odottelemaan etenkin kun neloset olivat paneelissa taas viimeiset ja Kabina tosiaan vielä arvosteli paneelin alkaessa. Totesimme että nyt ei ehdi, ja säntäsimme tiehemme kissoinemme. Pörri lensi renkaat ulvoen läpi Tallinnan, kun oli pikkasen kiire laivaan. Ehdimme check-iniin juuri ajoissa, ja helpotuksesta huokaisten laivaan. Emme ehtineet edes ottaa kaikkia seteleitä tai leimoja! Onneksi Sara pystyi jäämään paneelin loppuun asti ja keräili meidän puuttuvat lappumme ja leimamme, suurkiitos siitä! Saran sunnuntai olikin hieno: Ljuba oli TP, Garik hienosti BIS ja cornari-rouva Lissu oli myös BIS, kuten lauantainakin. Huippu viikonloppu siis Saralla!

Kotimatka suoritettiin pikamarssia, ja olin kotipihassa 22.45. Urheasti koko päivän pidättäneet kissat kiidätettiin sisälle, ja Kirsi kävi noutamassa Mirkan viimeiselle pikataipaleelle kohti Kuopiota. Sitten, yhtä-äkkiä, matka oli ohi. Olimme kotona, arki edessä. Kiitos Mirkalle parhaasta matkaseurasta, ja Saralle, Teijalle ja Katille tavanomaisen loistavasta seurasta näyttelystä. Tällä kokoonpanolla on aina hauskaa!

Nyt viikko huilailua ja sitten Lauman viimeinen kesänäyttely, Porok. Mihis sitä sitten?

Nuudelin iloinen päivä

Viime viikolla kävimme Hankasalmella kääntymässä yhden päivän verran. Mukana Revontulessa olivat Nuudeli, Oi, Mörkö-Keiju ja Marsupilami. Revontuli oli ihan uusi näyttelypaikkana, ja oikein mukava sellainen. Toivottavasti Kes-Kis järjestää siellä näyttelyitä jatkossakin, sillä tilat ovat oikein hyvät ja sijainti loistava!

Näyttelypäivä meni mukavasti tuttujen kanssa jutellessa ja häkeillä loikoillen. Kun arvostelut lopulta alkoivat, alkoi tohina! Kissoistani kaikki muut paitsi Marsu olivat Henry Hornellilla, Marsun arvosteli Lone Lund. Ihanat tuomarit saatiin siis! Loppujen lopuksi en ehtinyt esittää kuin puolet kissoistani, Mirka hoisi toisen puolen. Arvostelutilassa oli kuuma, hirveä tungos ja kissoja ahdisti tilassa olevalla lavalla oleva rinnakkaisarvostelussa oleva tuomari, jonka pöydällä käyvät kissat saivat killistellä alapuolellaan olevia kissoja. Melko kiukkuisilta monet kissat vaikuttivatkin, ja olin totta puhuen hieman huolissani omistani. En tytöistä, Mörkö on liian nuija reagoidakseen moiseen ja Oi liian kokenut ja itsevarma, mutta pojat pelottivat. Marsu on pallikkaana kaikenlaiselle hälinälle ja hajuille porukain alttein ja nuorimpana se on muutenkin epävarmin. Nuudeli puolestaan on tupannut aina käyttämään ääntään näyttelyissä ja pelkäsin sen nyt yltyvän rähjäämään. Toisin kävi!

Nuukku meni kissoistani ensimmäisenä Henryn pöydälle, ja mitä teki musta? Puski. Kaikkea. Pörhelsi hyväntuulisena ja oli HILPEÄ. Siis Nuudeli! Onhan se iloinen tyyppi kotona mutta näyttelyissä on kommentoinut kovaan ääneen kaikkea. Sitten se nakataan keskelle kaaosta, ja se on iloinen? Hetkittäin tuntui, että minulla on väärä kissa pöydällä! Nuukku sai loistoarvostelut siihen nähden, mille se kissa todellisuudessa näyttää, mutta TP-valintaan meni sitä tyypikkäämpi musta, mikä minulle oli iloinen juttu. En tahtonut tungoksessa seisoskella itsekään yhtään enempää kuin pakko, joten oli hieno juttu että kissa sai sertinsä kiitosten kera ja pääsi sitten oman häkin rauhaan.

Nuukun jälkeen Henrylle olivat menossa Oi ja sen perään poikkeuksellisesti Mörkö (olivat Henkan ainoat kastraattinaaraat joten tahtoi ne peräkkäin), mutta minulle tuli kiire Marsun kanssa Lonelle, joten Mirka nappasi tytöt esitettävikseen. Marsu sai Lonelta ihanat arvostelut ja käyttäytyi kauniisti. Hieman nauratti tuomarin kommentti että koska kissa on näin ISO, pitäisi korvienkin olla isommat. Iso? Marsu on minun pienin kissani! Tai toiseksi pienin, Lisko taitaa olla vielä pienempi, mutta tytöt ovat joka tapauksessa kumpikin Marsua isompia joten ei se kyllä iso poika ole! :D

Pikku-äijä Marsupilami

Kuva: Anne Kupiainen

Henry antoi molemmille tytöille peruskivat arvostelut, ja nominoi niistä kahdesta Mörkösen suoraan siitä huolimatta, että kissa oli hänen mielestään hoikka. Samaa sanoi aamulla eläinlääkäri. Ehdin jo huolestua ja kyselin Mirkan ja kaikki läpi että onko se oikeasti? Kun ei se minusta mutta olenko sokea omalle kissalleni? Gallup tuotti tuloksen että ei se ole liian laiha, vaikka lonkkaluut törröttävätkin (juuri niistä tuomarit ja nyt se ell ovat vikisseet). Mörkö on, kuten Leo-veljensäkin, sen mallinen kissa, että vaikka sen syöttäisi ihratynnyriksi, ne lonkkaluut törröttävät yhä. Vähän paha mieli minulla silti on, jos kuvittelevat tosiaan että otusrukka ei ruokaa saa. Mörkösen annoksia onkin nyt suurennettu, mutta eipä siitä apua ole kun kissa syö itsensä kylläiseksi ja lopettaa, ja jämät jäävät sitten ahneille. Mörkö ei edes ole mitenkään huono syömään, se vaan ei syö enempää kuin on tarvis.

Joka tapauksessa Mörkö siis oli TP, Nuudeli sai sertinsä, samoin Marsu. Marsu hävisi TP-valinnassa niukasti Orifamen punatabbynaamiolle ja hyvä niin. Ei Marsusella ole mielestäni mitään asiaa paneeliin, ja simsku oli tyypikkäämpi. Maasunen pääsi siis loppupäiväksi huilailemaan. Kun Mörkö Pirokissa otti 2-0 turpaansa paneelissa, se tällä kertaa sitten voitti 2-0, vaikka häpesinkin sen kiemurtelua paneelissa. Ei sitä tahdo kokenut ja taitavakaan assari saada venymään, kun vammamato-Mörkö alkaa veivaamaan! :D Onneksi se ei tällä kertaa haitannut, vaan voitto tuli kotiin! Olen minä hippitukka-Mörköläisestäni kovasti ylpeä!<3 BIS-posetuskuva! :D
Kuva: Anne Kupiainen

Kotiin pääsi ajoissa, ja lähdin ukkonilman alkaessa. Hankasalmella oli niin mukava näyttelypäivä, että harmitti kovasti, että olin työsäätöjen takia ilmoittanut kissoja vain lauantaille. Noh, seuraavalla kerralla molemmiksi päiviksi sitten, ja Nuudeli mukaan ehdottomasti! Mustiaisella oli mukavaa! <3

Kiitos, Anne, kuvista!

Eyes like a little forest lake on a sunny day

Noin runolliseksi heittäytyi TICA-tuomari Thomas Andersen Oin silmistä! :D Team Vanhanen ja Oksanen saivat viikko sitten viime hetken älynväläyksen lähteä kokeilemaan Ticailua, ja niinpä Pörri suuntasi lauantaina kohti Kokkolaan lastinaan Viuhti, Marsupilami ja Oi. Kummallekaan kyseessä ei ollut ihan eka Tica-kerta, Mirka oli käynyt edellisessä Tica-shöyssä ihmettelemässä, itselläni puolestaan kokemus oli muutaman vuoden takaa ja aloitin käytännössä puhtaalta pöydältä.

Olen ensimmäisenä valmis tunnustamaan, etten ole ihan äsken ollut niin pihalla kuin TICA-näyttelyssä! Kissat ramppasivat ees taas tuomareilla, enkä tiedä miksi. Fifeläisestä näkökulmasta tuntuu älyttömältä, että sama tuomari arvostelee yhden ja saman kissan useampaan kertaan. Mikä vitsi siinä on? Mihin se arvostelu nyt voi saman päivän aikana muuttua, jos vain kissa ei saa touhusta tarpeekseen ja ala rähjätä?

Omat kissat pärjäsivät vissiin ihan ok, ainakin kumpikin pääsi finaaleihin asti, Oi useammankin kerran. Vasta finaalikehissä saatiin kuulla jonkinsorttista arvostelua, about kahden lauseen verran. Aiemmissa kehissä tuomari ei sano mitään, vaan luultavasti lallattelee mielessään tai miettii ostoslistaansa, ja jos kissa ei finaaleihin pääse, jää näyttelleasettaja tyhjän päälle. Kissasta ei vissiin tykätty mutta miksi? Näyttelymaksu on kuitenkin sama kuin Fifessäkin, ja Fifessä sentään saa samalla rahalla arvostelun. Eri asia sitten saako siitä mitään selvää mutta kuitenkin! :D Tottumuskysymyshän tämä tietysti on. Varmaankaan tuossa ei olisi minulla mitään ihmettelemistä, jos ei olisi Fife-taustaa näyttelyharrastuksessa.

Kissatkin olivat touhussa aika pihalla. Mitä, taasko mennään? Justhan minä kävin! Oilla pysyi mieliala korkealla, ja se pisti parastaan. Ihana sinitäplä! <3 Vaikka sillä olisi vissiin TICA-standardillakin paljon petrattavaa, se sai taas ylistystä silmistään. TICAhan ei edes ole niin fanaattinen itämaisten silmienväristä kuin Fife, minkä eilen opin. Vihreät olisivat toivotut, mutta eivät pakolliset eikä sävystäkään puhuta mitään. Myöskään värillä tai kuviolla ei tunnu olevan väliä. Oudolta tuntuu. Mukavaa silti, että osaavat arvostaa kaunista silmienväriä sellaisen nähdessään vaikkei se pakkollinen olekaan. :) Kuuntelin kyllä huuli pyöreänä kun tuomari luennoi, miten punaisilla kissoilla on yleensä kauneimmat vihreät silmät. Ööö...missä rodussa? Ei ainakaan itämaisissa! Oiski Thomas Andersenin tutkittavana ensimmäisessä TICA-kokeilussamme 2009. Kuva: Heikki Siltala

Marsua meinasi touhu taas vähän ujostuttaa, mutta reippaasti se oli tuomareiden käsittelyssä ja eikä pistänyt kampoihin tai luimuillut matalana. Kehien edetessä sekin lämpeni ja oli ihan eri tavalla reipas, täytyy nähtävästi alkaa sitä vunttaamaan ja kantelemaan jo aamupäivästä kunnolla että havahtuu sen sijaan että antaisi sen torkkua koko aamun ja viskaisi sen sitten ihan hämmentyneenä pöydälle. Marsussa tuntuivat kovasti tykkäävän sen kropasta, profiilista ja turkista. Kilpailu oli sillä kovempaa kuin Oilla, eikä se päässytkään kuin yhteen finaaliin. Thomas Andersen kuitenkin muisti kehua sen täpliä finaalissa, johon ei Marsua itseään kelpuuttanut. Onhan sillä niitä, täpliä! :)

Marsu, Marsun täplät ja tuomari Thomas


Itse näyttelystä jäi vähän puulla päähän lyöty olotila, kun ei ymmärtänyt koko päivänä, mitä tapahtui ja miksi. Siitä nyt ei kuitenkaan voi näyttelysääntöjä syyttää, jos noviisi ei eka kerralla kärryille pääse. Niinpä en heitä vielä kirvestä kaivoon, pitää tuota käydä vielä kokeilemassa kerran tai parikin ennen kuin alkaa kokonaiskuva hahmottua. Päivä itse oli kyllä mielenkiintoinen ja mukava, ja ajomatka sinne ja takaisin yhtä hauska kuin aina Mirkan kanssa matkatessa! Kiitos siis matkaseurasta!



Mirkan Viuhti tassuttelee

Pirokissa pippaloitu!

Viikonloppuna pyörähdettiin Tampereen suunnalla näyttelyn merkeissä, kuinkas muutenkaan. Tarkoitus oli lähteä matkaan Mirkan kanssa ja juhlia lauantaina tyttöjen uusia titteleitä, mutta tapaturma-altis ystäväinen teloi itsensä siihen kuntoon ettei taipunut reissuun lauantaina. Niinpä Pörri starttasi haikein mielin ilman Mirkaa. Mukana autossa Mörkö-Keiju, Oi ja Marsupilami, ja perusnäyttelysälän lisäksi pari kassillista herkkuja.

Lauantaille olin ilmoittanut ainoastaan Mörön. Tuomarina oli Jaana Jyrkinen, ja koska Jaana ei pitänyt kiirettä srvostellessaan ainoastaan neloset, saimme odotella kaikessa rauhassa melkein iltapäivään saakka ennen kuin Mörkösen vuoro koitti. Ennen sitä oli mainiosti aikaa vaihtaa kuulumisia ja kierrellä myyntikojuja, ja kyllähän tuota rahoistaan taas eroon pääsi! Itse arvostelu ei antanut aihetta erityiseen hilpeyteen. Jyrkinen listasi kissan viat ja siinähän se sitten olikin. Vikalista oli kovasti tutun kuuloinen ja moneen kertaan kuultu, lukuunottamatta yhtä kommenttia: kissa on liian laiha. Kastraatti, liian laiha? Ja minä kun olen niin iloinnut kissasta, joka ei ole taipuvainen lihomaan manaatiksi (vrt. Mysti) tai ahneuksissaan kehity rikollisneron tasolle ruokaa saadakseen (vrt. Nuudeli). Mutta ei, se on liian laiha, saisi ruokkia enemmän. Ruokkisihan sitä mutta kun kissa ei määräänsä enempää syö...Noh, tulipahan kerrankin kuultua jotain Uutta! :D

Selvää oli, ettei raitanaama tehnyt vaikutusta, enkä siis pahemmin jännitellyt TP-valintaa, johon vastaan tuli upea ja jokseenkin kaiken mahdollisen voittanut Dumba. Dumballehan se TP ansiokkaasti meni, joten loppupäiväksi oli rauha taattu omalle osalleni. Bileet pystyyn siis! Tarjoilupöydäksi näyttelyhäkki, johon näin jälkeenpäin ajatellen olisi voinut hakea välipahvin pöytälevyksi, eikä pöytäliinakaan olisi haitannut, mut hei, olihan mulla serpentiiniä! :D

Buffet oli avoinna koko viikonlopun, ja hyvin naposteltavat ihmisille maistuivatkin. Hyvä niin, se oli tarkotuskin. Kissit saivat lahjaksi paljon leluja ja hienon pinkin viltinkin, kylläpä nyt kelpaa!

Tytöt tutkivat lahjusta

Loppupäivä meni ihan huomaamatta syöden, lukien ja juoruillen. Mirkan varaama hotelli oli pieni mutta mukava, ja ihan naapurista sai hyvää pitsaa. Kissat olivat pitkästä aikaa hotellissa, ja voitte uskoa että niillä oli hauskaa! Oi etenkin antoi uudelle hiirelle kyytiä ihan antaumuksella siihen asti, kunnes otin kameran esiin! :D Mirjamilta saatu huiska oli etenkin trion tyhmempien jäsenten (lue: Mörön ja Marsun) mielestä ihan huikean jännä, ja sitä jahdattiin enemmän innokkaasti kuin älykkäästi, mutta kukin tyylillään niin kauan kuin hauskaa piisaa. Lopulta elikotkin asettuivat unille, ja saimme kaikki neljä hyvät yöunet huolimatta siitä, että Marsu tahtoi aamuneljältä Mörölle hieman kurista ja laulella...

Mörkö huitoo

Sunnuntaissa olikin sitten näyttelymielessä enemmän järkeä, sillä arvostelussa olivat kaikki kolme, ja kaikilla tuomarina Pia Nyman. Siinä missä Jyrkinen antoi listan kissan vioista, Nyman listasi hyvät puolet. Kaikista kolmesta löytyi paljon hyvää, erityisesti Oista, ja Marsu korkkasi seiskaluokan ekalla sertillä. IC-titteli, täältä tullaan! Koko trio myös kutsuttiin TP-valintoihin. Marsua vastassa oli upea siamilaisuros, jota vastaan kolliaisella ei ollut mitään jakoja, mutta mukava oli kuulla valinnassa siitäkin muutava kehaisu vaikka voitto menikin ihan oikeaan osoitteeseen eli simsetille. Tytöt puolestaan olivat toisiaan vastassa. Mörkö voitti paremmalla tyypillään, mutta Pia Nyman sanoi Oilla olevan "päivän kauneimmat silmät"! <3

Kivojen arvosteluiden lisäksi sunnuntaipäivässä oli muutakin huippua, seura nimittäin parani entisestään! Mirka pääsi kuin pääsikin paikalle juhlimaan armaita tytyjään, ja näyttelyyn ilmaantui myös Sara maailman ihanimman (ja pelottavimman) cornarin, Raijan sekä Garikin ja kanelisko-Ljuban kanssa. Vaahtokarkkeja ja muffinseja mutustellessa sokerihumalanhuuruset jutut takasivat nauruterapiaa koko loppupäiväksi siitäkin huolimatta, että Mörkö otti paneelissa turpaansa Umalta niin että karvat pölisivät (Uma vissiin maksoi kalavelkansa siitä kun Mörkö kiri Isrokissa sen edelle paneelissa :D). Niinhän se rasittava peikko silloin aikanaan telkkarissa sanoi: "aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta!" Jep, näinhän se menee, eikä Pirokkiin oltu lähdetty voittamaan vaan juhlimaan, ja se kyllä tehtiin! Niin, ja kyllähän Saran (ja Heidin) Ljuba-Lupukka meni ja voitti, että ei sitä ilman voitonhumua jääty! Onnea tytöille, ja onnea myös Katille Uman tupla-BISsistä viikonloppuna! Ei ole turhia nuo sinun tytöt, ei!

Pirok oli hyvä muistutus minulle siitä, miksi minä näyttelyissä oikein loppujen lopuksi käyn. Aina on ollut hauskaa vaikka kuinka olisi tulosmielessä menty ahterilleen. Sen takaavat samanhenkiset ihmiset ja leikkisä asenne. En minä ainakaan tuolla otsa kurtussa suostu juoksemaan (siitähän tulee ryppyjäkin!), ja pilke silmäkulmassa siellä viipottavat monet muutkin. Hauska harrastus siis, vaikka korkealentoisiksi yltyvät jutut eivät tasoltaan yleensä samaan lentokorkeuteen nousekaan. Yksi kurjuus näyttelyhommissa on: pentukuume on kroonistunut pysyväksi olotilaksi ja leimahtaa oireilemaan joka ikisessä näyttelyssä ja viikoiksi sen jälkeenkin. Kertokaa, löytyykö tautiin parannusta?

Rakas Sinitäplä, DSM , eli Murokissat Mustasaaressa

Isrokin näyttelyn aikaan minuun istutettiin hulluuden siemen. Kenen toimesta? No, kuten arvata saattaa, Mirkan! :D "Lähde Poh-Kisiin, sinne mahtuu vielä kissoja!" "Hulluko olet? Että ajaisin Vaasaan itsekseni? Ja kenet mä edes ottaisin mukaan? En ainakaan Marsua ja ei Mörköäkään jaksa joka paikkaan viedä." "No Oin!" "Pah." Kotona siemen kuitenkin alkoi itää. Vaasaan? Joo onhan se helvetissä asti mutta on sitä ajettu ennenkin autoa. Oi mukaan? No tietty, mutta pelkästäänkö se? No mutta hei, minähän Isrokissa keksin että Nuudelista yritetään Supremea sittenkin, jospa tehtäisiin Murojen kanssa pieni päiväretki ihan kolmestaan? Joo! Aivojeni (ja miehen) vielä napistessa vastaväitteitä naputin suu vaahdossa Poh-Kisin näyttelysihteerille viestiä: teille kuulemma vielä sopii, päästäänkö mekin? Viikkoa ennen näyttelyä epäilys alkoi nakertaa lähtöpäätöstä. Ihan oikeesti, Vaasaan asti! Sinne ajaa perkele viisi tuntia! Yhden KM:n ja toivottavasti yhden sertin takia! Kaikeksi lisäksi vaihdoin samaan aikaan työpaikkaa ja vuorolista näytti minulle Poh-Kis sunnuntai-illaksi alkavaa yövuoroa. En peru! En! Työkaveri ystävällisesti vaihtoi yövuoroni omaan iltavuoroonsa, ja kun vielä lauantai-iltana aloin empimään viitsinkö lähteä, totesin että kun kissat on vinguttu viimetingassa mukaan, työvuorot vaihdettu ja auto pakattu ja kissat puunattu, niin ihan se ja sama haluanko minä lähteä, minähän lähden! Niinpä herätys puoli kahdelta, siis yöllä, ja Pörri starttasi kolmelta pihassa. Nuudeli jaksoi kommentoida koko 4,5 tuntia Mustasaareen asti. Onneksi se oli vain kommentointia, joka ei käy hermoille. Sen sijaan kun Oi liittyi kuoroon 200 km ennen Mustasaarta, alkoi pinna kiristyä. Kun se kissa alkaa autossa huutamaan, se tekee sen yleensä puhtaasti ärsytystarkoituksessa, ja niin nytkin. Selvisin kuitenkin perille hyvissä ajoin ilman että heitin kumpaakaan kissaa matkan varrella pellolle, ja suuntasin eläinlääkäritarkin läpi nelosten omaan rinkiin omien ihmisten pariin. Sunnuntaipäivänä kaikki neloset olivat Michael Edströmillä eli Kiisselillä. Kiisseli on arvostellut jotakuinkin kaikki kissani aiemmin, mutta ennen lähtöä vanhoja seteleitäni selatessani yllätyin suuresti, kun huomasin Oilla olevan edessään eka kerta Kiisselin pöydällä. Nuudelin Edström oli aikanaan 6-luokassa arvostellut, mutta aika pitkälti puhtaalta pöydältä kummankin kanssa lähdettiin vailla mitään ennakko-odotuksia. Koska setä Kiisseli on suteellisen reipas arvosteluissaan, pääsimme mekin kissoinemme kerrankin ihmisten aikaan vuoroon. Nuudeli oli arvosteluvuorossa kolmantena. Snuu yllätti minut hyväntuulisuudellaan, sen edellsestä näyttelystä taitaa kumminkin olla jo pari vuotta. Siitä huolimatta Nuudeli kehrusteli sylissä ollessaan ja puski kaikkea, ja oli kertakaikkisen hyväntuulinen, vaikka jännäsi kumminkin sen verran ettei oikein tahtonut venyä. Nuudeli sai melko kivan arvostelun pikkuruisista korvistaan ja sukkapuikkohännästään huolimatta, ja eka CAPS napsahti! Jipii! Samalla tuli kutsu TP-valintaan, jonka kuittasin mielessäni että kutsu peruuntuu kyllä, jahka ne muut kastraattipojat käyvät pöydällä. Oi pääsi arvosteluun myös pian, ja oli serkkupoikansa lailla oikein hyvällä tuulella. Purr purr, pusk pusk! Sen saama arvostelu oli enimmäkseen mallia "ihan kiva", mutta tuomari tykkäsi kovasti sen silmistä ja ilmeestä ja oli myös sitä mielstä että kissa on "in top condition!". Kutsu TP-valintaan, jossa vastassa Tintin hieno kasvatti Tyyne, Feanorian Daydream Charm, OSH g 24. Nuudelin TP-valinta (jonne se sitten ihan tosiaan pyydettiin! :D )oli Nuukkusen kannalta läpihuutojuttu, mutta mukavaa että mustiainen käyttäytyi kauniisti ja malttoi välillä venyäkin. Oin valintaa pidin läpihuutojuttuna myös, minusta kun Tyynellä on Oita huomattavasti parempi korvaosasto, parempi leuka ja vähintään yhtä hieno ilme kuin Oillakin. Koska Edström oli järestään toivonut isompia korvia kaikille, arvelin että se oli Oin kohdalla siinä, kun eihän sillä isoja korvia ole. Vaan eipä ollutkaan niin yksinkertaista. Edströmillä tuntui olevan kamalia ongelmia Tyynen ilmeen kanssa, mitä minä en tajunnut ollenkaan kun minusta sillä on just niin hyvä ja rodunomainen ilme kuin kaikilla muillakin. Noh, minä en olekaan tuomari ja Kiisseli on, ja hälle se oli ongelma. Niinpä Kiisseli päätti aikansa naamaansa mutristeltuaan nominoida Oin ihan puhtaasti sen paremman ilmeen takia. Ei siis mikään älyttömän maineikas tai kunniakas voitto (ainahan se on parempi saada se nominointi ylisanojen kanssa: "Siis tässä on paras kissa mitä olen ikinä nähnyt! Valintani on tämä mahtava, upea, täydellinen kissa tässä!"), mutta kun tuomarin ei olisi ollut pakko nominoida kumpaakaan, niin kai hää sitten Oista kumminkin tykkäsi. :) Niin tai näin, koska kaikki neloset olivat samalla tuomarilla, Oi oli sen TP:n myötä myös Kategorian Paras, ja tämähän tarkoittaa sitä että Kymmenen on kasassa, ja Oi ansainnut itselleen DSM-tittelin!!! Nti Sinitäplä, DSM

Kuva: Heikki Siltala Oi on kerännyt voittojaan vuosien mittaan hitaasti, mutta varmasti. Veteraani-ikää lähestyvä neitoni ei ole ikinä ollut supertyypikäs eikä extreme, eikä äkkisiltään katsottuna ole tänä päivänä minkään näköinen, jos sitä vertaa tämän hetken tyypikkäimpiin pokaaliautomaatteihin. Jotain siinä kuitenkin on, mikä aika ajoin vetoaa tuomareihin erityisesti. Oin parasta antia ovat aina olleet sen sädehtivän vihreät silmät ja hieno ilme. Lisäksi sillä on pitkähkö kroppa ja lyhyt, vartalonmyötäinen turkki. Ennen kaikkea sillä kuitenkin on, silloin kun se niin haluaa, karismaa. Semmoista aikuisen naisen itsevarmuutta, jos niin haluaa sanoa. :) Oihan on siis puuma! :D Joka tapauksessa olen itse vakaasti sitä mieltä, että Oi on tittelinsä ansainnut! Ihanaa että yhä tänäkin päivänä voi vaatimattomammallakin tyypillä varustettu kissa yhä pärjätä, ja että vielä on tuomareita, joille ne korvat eivät ole kaikki kaikessa. Onhan Oistakin suurin osa sanonut, että toivoisivat sille isompia korvia, mutta muutama taas on sanonut ääneen sen, mitä mieltä itsekin olen, että Oin korvat sopivat sen päähän oikein hyvin eikä niiden tarvitse olla yhtään isommat. En kyllä osaisikaan kuvitella sitä lentokonelapattimilla! Olisi se outo näky! :D Tai Nuudeli sitten! Sillä ON ihan oikeasti ja rehellisesti totaalisen minimaalliset korvat, mutta kuinka isot sillä sitten pitäisi olla että ne olisivat suhteessa sen kissan kokoon? Ihan valtavat! Kyllä Nuudeli on paras pikkuisilla korvillaan. Olkoonkin ruma itämainen, mutta se on silti minun pikku mustani, joka on maailman kaunein, hienoin ja paras muutenkin! ♥ Täytyy kyllä sanoa että kannatti ajaa Mustasaareen! Onneksi en antanut itselleni periksi ja jäänyt nukkumaan, vaan lähdin näyttelyyn! Oin yllättävä ja äkillinen kymmenes voitto ja uusi titteli ovat kirsikka kakun päällä, mutta kaikkein iloisin olen siitä, miten hyväntuulisia minun kissani näyttelyssä olivat. Ne viihtyivät, ihan oikeasti, jopa Nuudeli, joka ei ole aikoihin käynyt missään! Ihanaahan tuollaisten kanssa on harrastaa, kun ei tarvitse ottaa stressiä siitä, stressaavatko kissat. Ja mikä parasta, kaikki neljä minun näyttelyissä enemmän tai vähemmän aktiivisesti kiertävää kissaani ovat samasta puusta veistettyjä. Kiitokset niiden kasvattajille, sillä pohja tuolle käytökselle on jo kotipesässä rakennettu (parin yksilön kohdalla luultavasti siten, että pentu on muutamaan otteeseen tiputettu pää edellä lattiaan... :D )! Loppuun vielä kuva Nuudelista kotioloissa, eli rentona lötkönä. Kuva on parin kesän takaa. Nuudeli on entisellään, kuvassa myös näkyvä Mysti on nykyisellään aika paljon paksumpi!

Seuraavana sitten Pirok, jossa lauantaina juhlitaan tyttöjen tuplatitteleitä! Tervetuloa juhlimaan!

Dee. Äs. Äm. Ja Herkkusieni!

Tämä näyttelyvuosi avautui meille harvinaisen myöhään Isrokin Kuopion näyttelyn muodossa. Kissat ilmoitettiin mukaan asenteella "käydään ne kunniamaininnat tytöille hakemassa ja jos Marsu vaikka valmistuisi". Odotuksia ei siis ollut.

Lauantaina arvostelussa kävivät vain tytöt, Marsu sai hengailla rauhassa sunnuntaita odotellen. Molemmat menivät Satu Hämäläiselle, eli olivat kurjasti TP:ssä toisiaan vastassa. Oi ilmaisi aamusta alkaen, että nyt ei ole hänen päivänsä. Se hehkui joka solullaan EVVK-asennetta, ja sen esiintyminen oli off-moodissa. Niinpä se e tehnytkään tuomariinsa kummoista vaikutusta. Kehuja tuli kunnosta ja silmienväristä (ja etenkin siitä), mutta tuomari sen kyllä huomasi että vaikka kissa ei ollut peloissaan tai vihainen, ei sitä kyllä kiinnostanutkaan.

Mörkö taas oli elementissään. Pyöri kuin väkkärä, oli siellä, täällä, ja tuolla, ja kehräsi. Hurr, hurr. Tuomari oli haltioissaan kun Mörkö-Keiju pisti parastaan. Satu Hämäläinen vertasi Mörköä balettitanssijaan, jolloin omistaja oli vähällä revetä nauramaan tuntien kissansa vartalonhallintataidot tuomaria paremmin. Mörkö sai kutsun tp-valintaan.

Valinta sitten oli yksi nopeimpia ikinä. Sen että saimme kissat asentoon, Hämäläinen jo valitsi Mörön. Ei ollut Oilla paljon jakoja siinä kisassa! Tuomari kuitenkin sanoi Oista valintoja seuranneille nelosporukoille, että yrittäisivät kasvattaa kissoja sellaisella silmienvärillä kuin Oilla. Lämmitti sydäntä. Silmät ja ilme ovat kyllä kiistatta täpliäisen parasta antia!

Nelosten paneeli antoi odottaa itseään. Ensin ei meinattu millään saada arvosteluseteleitä tietokoneongelmien takia, ja lopulta koko paneelin alku viivästyi. Siinä vaiheessa kun viimeisenä esiintyvät neloset pääsivät lavalle, oli suurin osa näyttelykansasta jo kadonnut kuin pieru Saharaan, ja nelosen porukka jäi taputtamaan voittajille keskenään. No, niinhän se aina menee, ei nelosten paneelia katso koskaan muut kuin kategorian harrastajat. Käy se niinkin, on meillä hauskaa keskenämmekin!

Paneeli jännitti aivan hulluna, piina oli ihan yhtä kamala kuin silloin, kun Mörölle jännättiin JW:tä. Mörköä vastaan tuli Katin hieno musta Uma, joka on ihan yhtä hieno kuin Katin upea musta Sakurakin, jolle Mörkö on monet kerrat hävinnyt (vaikka on se voittanutkin, ei sillä :D ). Se arvattiin jo etukäteen, että Uman nominoinut Laura Burani äänestäisi omaansa, ja näin tekikin. Hämäläinen taas äänesti omaansa, eli äänet menivät tasan. Minä ja Mirka jännitimme pissat housussa ja polvet tutisten, sillä jos Mörkö voittaisi, se saisi DSM-tittelin, jonka saaminen on ollut aikarajasta kiinni ja loppuvuodesta se raja lopulta umpeutui. Tasapelin ratkaisijaksi kutsuttiin Pia Nyman, joka kohotti ilmaan Mörön numeron ja minä olin pyörtyä. Mörkö-Keiju, voittaja! Mörkö-Keiju, DSM! En ole ikinä osannut itkeä ilosta, mutta nyt ei ollut kaukana. Heti ensimmäisessä näyttelyssään vaadittavan aikarajan täyttymisen jälkeen, Mörkö-Keijusta tuli SP DeLaSoul´s Jingle Jangle, JW, DSM! Olen Mörkösestä tavattoman ylpeä, kuka olisi uskonut siitä pikkuisesta ruppanasta, joka se pienenä oli, millaisiin saavutuksiin se vielä yltää?

Rättiväsyneenä, häkeltyneenä ja totaalisen onnellisena kohti Varkautta ja petiä. Aamulla taas kissat bokseihin ja takas Kuopioon. Sunnuntaina nostettiin pöydälle tyttöjen lisäksi Marsupilami, ja tuomarina oli yksi tuomarisuosikeistani, Donatela Mastrangelo, jolle oli tuomarioppilaan vuoksi laitettu kaikki neloset. Oi aloitti triostani, ja nyt sillä oli show-moodi päällä! Oi kehräsi ja esiintyi ja pisti kertakaikkisen parastaan, ja se toimi! Mastrangelo tykkäsi Oista valtavasti ja kirjoitti sille mahtiarvostelut, tuli hurjan hyvä mieli kun kissa oli selvästi hyväntuulinen ja tuomari tykkäsi! Oin jälkeen kävi Marsu kerjäämässä viimeistä 9-luokan serttiään tittelin toivossa. Marsu on viimekuukausien aikana miehistynyt kovasti, ja alkaa näyttää jo vähän kollilta. Pidän kovasti siitä, mille sen pää näyttää nyt kun sillä on kollin posket. Pään linjat ovat minun makuuni tosi makeat, vaikka se ei tiettykään auta siihen että leukaa ei ole ja otsa on litteähkö. Hieno silti! <3 Tuomarikin tykkäsi! Näki kyllä että kissa on vielä kovasti kesken, mutta piti hyvin lupaavana ja löysi kissasta sen hyvät puolet. Marsu myös käyttäytyi aivan loistavasti juoksevien naaraiden ja kusevien kollien keskellä, hieno pikkupoika! Serti tuli, mutta kutsua tp-valintaan ei. Turhahan sen olisi siellä ollut roikkuakin ja kisata peräti kahta Maailmanvoittaja-kollia vastaan. Jätimme siis mestarit setvimään järjestyksensä keskenään. Marsu valmistui toisena kissana Laumasta Championiksi, eli on nyt ihka-aito Herkkusieni! Seuraavaksi yritetään saada siitä IC, eli panokset kasvavat! Toivottavasti kissakin.

Mörkö oli trion viimeinen pöydällä. Donatela Mastrangelo on sen aiemminkin nominoinut, mutta nyt Mörkö ei tehnyt vaikutusta. Huonoa olivat ihan oikeutetusti ja rehellisesti turkki ja profiili. Lisäksi kitinöitä tuli kontrastista, syvällä olevista silmistä ja tuomarioppilaan mielestä korvatkin osoittivat hassuun suuntaan! :D Oli kristallin kirkasta, että tuomari tykkäsi Oista enemmän kuin Möröstä, mutta molemmat kutsuttiin tp-valintaan.

Valinnassa oli neljä kissaa: Lauran upeasti venyvä ja hienon hoikka ja elegantti Lana, aina yhtä hurmaava veteraanililatäplä Nasu sekä minun tyttöni. Mörkö vinkuroi Mirkan näpeissä, ja Oi yritti olla venymättä minulla ja keskitti tarmonsa olkapääkiipeilyyn (mutta venyi hetkittäin myös tosi nätisti, mikä osoittaa kuinka hyvätuulinen se oli). Tuomari kehui kovasti Oin kroppaa, painoa, kokoa ja maskuliinisuutta (Oi oli vähällä tulla arvostelluksi kollina, eikä tosiaan ensimmäistä kertaa), jotka kaikki ovat ominaisuuksia, jotka moni muu tuomari lukisi miinuksiksi. Mastrangelo kuitenkin tykkäsi, ja kyllä minulla leuka loksahti, kun tuomari osoitti vaihteeksi omalla olkapäällään keikkuvaa Oita nominoinnin merkiksi. Oiski pesi Mörön! Eikä ensimmäistä kertaa! Koska kaikki neloset olivat samalla tuomarilla, Oi oli saman tien BIS. Kyllä olen täpliäisestä ylpeä! On ihanaa, että kuusivuotias kissa, jonka tyyppi ei ole viimeisimmän muodin mukainen, saattaa yhä tänäkin päivänä pärjätä! Oikin hätyyttelee jo DSM-titteliään, siltä puuttuu enää yksi voitto! Varovainen toivo alkaa heräillä, ehkä jonakin päivänä myös Oin nimen perään lisätään kolme juhlalista kirjainta? Jää nähtäväksi!

Nyt kun näyttelyvuosi on korkattu, tähyän jo tulevia näyttelyitä. Seuraavana olisi Pirok samalla porukalla, ja kesänäyttelyihin pitäisi alkaa ilmoittautumisia väsätä. Rauhallinen näyttelyvuosi tästä varmaan tulee, mutta taatusti yhtä mukava kuin aiemmistakin, sen varmistaa hyvä seura näyttelyissä! Kiitokset kaikille hyvästä seurasta ja lämpimistä onnitteluista, nähdään taas! <3